Tieni pinnan alle

Ennen kesää 2016 en ollut mikään vesipeto. Mukulana toki viihdyin vedessä pitkiäkin aikoja – joskus myös snorklaten – mutta lapsuuden jälkeen en ollut vedessä juuri aikaa viettänyt, enkä ollut osannut sinne kaivata.

Kesällä 2016 asuin ensimmäistä kertaa Ounasjoen rannalla. Hiki otsalla tulin sitten eräänä kesäpäivänä ajatelleeksi, että käväisenpä uimassa. Huomasin, että pulahdus tai pari päivän mittaan piristivät kummasti. En varsinaisesti uinut edes, istuin vain vedessä jyrkällä rantatörmällä ja nautin vedestä ja kesästä aina tovin kerrallaan niin, että vain pää oli pinnalla. Muistan, että tuolloin ensimmäistä kertaa myös ahvenet tulivat minua katsomaan aivan iholle.

Kesä 2017 oli ensimmäisemme Sodankylässä. Meillä oli takapihalla pieni metsäjoki, johon etenkin sateiden jälkeen mahtui mukavasti uimaan – vettä oli ehkä metrisen. Jatkoin Kittilässä opittua tapaa käydä keväästä syksyyn vedessä virkistäytymässä ainakin kerran päivässä, kuumina ajanjaksoina saatoin käydä montakin kertaa. Hiljalleen opin viettämään vedessä pidempiä toveja ja nauttimaan niistä.

Tässä joessa pääsin harjoittelemaan myös vedenalaiskuvausta kesän 2018 aikana, kun olin hankkinut vedenalaiskameran (Olympus Tough TG5). Tulin hiljalleen tutuiksi sekä kameran että olosuhteiden kanssa. Vedessä kuvaaminen on omanlaistaan touhua, ja tämä joki antoi ihan kunnolla haastetta, sillä virtaus oli voimakas. Onneksi minulla oli kuvausapulaisina aina parvi ahvenia, jotka eivät pelänneet minua sen enempää kuin kameraakaan.

Sodankylästä löysin sitten muuan todella kirkkaan pienen järven, joka oli monella tapaa käänteentekevä harrastukseni suhteen. Tämä Hopialampi näytti pinnalta käsin niin mielettömältä, että minun oli pakko päästä kokemaan se pinnan alla. 

Koukutuin ensimmäisestä snorklauskerrasta.

Lammessa oli taianomaisen hyvä olla, kirkas vesi kannatteli ja tuntui kuin olisin lentänyt aivan uudenlaisen maailman yllä. 

Hengityksen tasaaminen tosin oli ensimmäisinä kertoina vaikeaa. Pinnan alle painuessa hengitys piti ikään kuin pakottaa käyntiin, koska keho koitti kai sanoa, ettei ihmisen kuulu hengittää veden alla. Siihen sitten tottui ensimmäisen kesän mittaan, ja sittemmin ei ole henkeä tarvinnut haukkoa kuin aivan kylmimmissä vesissä alkuun pääsemiseksi. Nykyään osaan tasata hengityksen nopeasti tasaiseksi ja syväksi.

Hopialammessa vesi oli aika lämmintä, joten alun jälkeen saatoin vain levätä ja nauttia. Mitä pienimmillä käden tai jalan liikkeillä sain ohjattua omaa liikkumista, ja välillä sain olla ihan paikallaankin niin pitkään kuin mieli teki.

Nälkä kasvoi syödessä. Uimisesta tuli yhä säännöllisempää ja aloin etsiä uusia uimapaikkoja. Kuitenkin vasta kesällä 2019 homma alkoi saada järjestelmällisempiä piirteitä, ja aloin esimerkiksi päättää retkikohteitani sen perusteella, missä voisi päästä veden alle kuvaamaan. Sillä tiellä edelleen ollaan ja kirkasvetisten kohteiden metsästys jatkuu vuoden ympäri – kesän alkaessa minulla on aina pitkä lista tutkittavista vesistöistä.

Julkaissut Jonna Saari

Lapissa asuvan salolaisen hidasta hiljaiseloa pohjolan uumenissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: