Ensimmäinen kunnon snorklausretki Someron Iso-Valkeelle

Someron Iso-Valkeella kävin ensimmäisen kerran jo joitakin kesiä sitten, mutta vasta nyt pääsin tekemään sinne ensimmäisen kunnollisen, rauhallisen, hyvän sään snorklausreissun. Ensimmäinen piipahdus järvelle aikoinaan oli aika nopea, ja vedenalaiskuvaus oli silloin minulle niin uutta, ettei kuvista tullut oikein mitään. Tänä kesänä aiemmin kävin järvellä jo kerran mutta silloin oli liian kylmää ja tuulista, että retki olisi ollut kovin onnistunut. Nyt kuitenkin kaikki loksahti kohdilleen ja pääsin laskeutumaan Iso-Valkeen veteen upealla, lämpimällä ja tuulettomalla kesäsäällä.

Olimme kaverin kanssa kiertäneet järveä ympäri sen rantapolkua pitkin, ja erään poukaman liepeiltä löysimme hyvän veteenmenopaikan. Pohjassa näkyi sopivankokoista kiveä, joten siitä oli mukava mennä veteen, ja lähistöllä kasvoi lummekasveja ja näkyi jonkin verran liekopuita. Myös aurinko paistoi juuri sillä hetkellä, joten käytimme valoisuuden hyväksemme.

Kesä on lämmittänyt vedet mukavasti, eikä veden varaan kellahtaminen saanut ainakaan kylmän vuoksi haukkomaan happea. Maisema pinnan alla oli kuitenkin niin hieno, että tiesin heti, että tästä tulisi mukava reissu. Laskeuduin keskelle jättimäistä pikkukalaparvea.

Lähdin kulkemaan rannan suuntaisesti kohti poukamaa, joka oli täynnä lumpeita ja ulpukoita. Ei mennyt kauaa ennen kuin ensimmäiset ahvenet tulivat minua tarkistamaan, mutta ne eivät päästäneet kovin lähelle ja olivat muutenkin vikkeliä liikkeissään.

Minulla oli mukana Fujifilm Xt30 Dicapacissa ja siinä automaattiasetukset päällä. Dicapacin kanssa asetuksia ei saa säädettyä kesken retken, ja koska taivaalla lipui suuria pilviä, luotin siihen, että automaattiasetus osaisi hakea kullekin hetkelle oikeat setupit. Pienikin pilvi auringon edessä vaikuttaa radikaalisti valon määrään vedessä.

Ahvenet maastoutuivat pohjaa vasten hyvin.

Lumpeet ja ulpukat pitivät poukaman pohjukkaa niin tiiviisti hallussaan, etten kovin syvälle niiden keskelle tullut mennyksi, vaan viistin ennemminkin alueen reunaa. Näin sukeltajakovakuoriaisen askaroivan jotakin pohjassa.

Vastarannalle päästyä aurinko meni pilveen ja tunnelma muuttui liekopuiden yllä tutun kuumottavaksi. Täällä näin myös ison ahvenen, mutta se viipotti hurjaa vauhtia minusta pois päin.

Pohjassa erottui yhtäkkiä jokin valtava paise – tummanharmaa korkea ja jyrkkäpiirteinen kumpu, joka ylsi niin korkealle, että harkitsin tosissani mahdunko lipumaan sen yläpuolelta vai pitäisikö se kiertää. Kumpu näkyi olevan pehmeän orgaanisen aineen peitossa, mutta en kerta kaikkiaan keksi mikä se oli. Sen synkkä ja mysteerinen olemus, joka oli hypännyt syvyyksien keskeltä silmille vähän turhan yllätyksellisesti, teki olon hiukan epämukavaksi. Palasin takaisin päin kuvaamaan lisää ahvenia.

Rannalle päästyä aurinko tuli jälleen esiin pilven takaa. Istuin hetken aikaa rantavedessä ja koitin kuvata minua ihmettelemään tulleita pieniä ahvenia, mutta kameran suuntaus, tarkennus ja valotuskin olivat aivan päin mäntyä. Hetki oli kuitenkin mukava, vesi kristallinkirkasta ja lämmintä, auringonpaiste ihana ja kalat suloisia. Pienen matkan päässä rantavedestä kuului pari pientä molskahdusta ja mietin, pitäisikö käydä vielä katsomassa että ketkä siellä puljaavat. En sitten kuitenkaan tullut menneeksi.

Kuvat alla: Karoliina Säkö

Kun olimme pukeneet päällemme, näin vaaleaa hiekkapohjaa vasten kuinka hauki lipui rauhallisesti ohi juuri siitä kohdasta, missä hetkeä aiemmin istuskelin. Sen tumma varjo erottui aavemaisena pohjaa vasten, pituutta sillä oli kyynärän verran. No, toivottavasti ensi kerralla sitten kohtaamme.

Bärsskär, Kemiönsaari

Siitä onkin aikaa kun viimeksi olen Itämeressä snorklannut – jos nyt en aivan väärin muista, niin sen on täytynyt olla Kökarissa joitakin vuosia sitten. Olikin mukava päästä reilu viikko sitten uudelleen Itämeren aaltoihin, ja tällä kertaa parempien kameroiden kanssa. Näistä kuvista osa on otettu Fujilla ja osa Canonilla.

Olimme viettämässä pari yötä Vänön länsipuolella Kemiönsaaren saaristossa. Vesi näytti rannalta katsottuna hyvin kirkkaalta, mutta veteen mentyä se paljastui jonkin verran odotettua sameammaksi. Syykin mahdollisesti paljastui jälkikäteen.

Saari sattui olemaan sen muotoinen, että itse epävarmana meriuimarina en kovin monesta paikasta uskaltanut veteen mennä. Kas kun moni kohta rannassa näytti siltä, ettei niistä olisi kovin helppo päästä enää takaisin ylös liukkaan levän vuoksi, ja huomasin olevani aika arka niljakkaan levän kanssa kaiken kaikkiaan, kun se on minulle niin vieras asia. Yksi rauhallinen, aurinkoinen ja muita rantoja tyynempi poukama tarjosi kuitenkin suhteellisen mukavan paikan mennä veteen ja nousta ylös.

Tällä kyseisellä saaren puolella kasvoi joitakin pensaita rakkolevää, mutta pääasiassa pintoja peitti harmaanvihreä, karvamainen levä – en tunnista mitä se oli. Kolmipiikkejä oli paljon ja snorklauskaverini näki kaksi rapuakin, joiden hän epäili googletuksen jälkeen olevan ei-toivottuja liejutaskurapuja.

Kolmipiikkien joukossa oli (luullakseni?) soidinasuisia hienoja koiraita, jotka olivat kauniin punertavia kirkuvan kirkkaansinisine silmineen. Valitettavasti kuvaaminen ei näillä snorklausreissuilla mennyt aivan nappiin, enkä ihan tiedä, että miksi. No, Fujifilm oli Dicapac-pussissa jotenkin vinksallaan mikä johti siihen, että kun luulin kuvaavani suoraan kohti kaloja, kuvasin tosiasiassa liian ylös. Yllä kolme mainiota esimerkkiä siitä, luulin todella kuvaavani kaloja suoraan kohti, mutta lopulta ne näkyivät vain nipinnapin kuvien alareunassa, jos edes siellä, ja sen myötä tietenkin myös tarkennus oli kaikkialla paitsi kaloissa.

Muutamat kuvat onnistuivat ja sain katsella rauhassa esimerkiksi kalojen ateriointia, kun ne nyppivät levästä jotakin.

Onneksi Canonin kanssa kuvaaminen ei ollut aivan niin arpapeliä, joten sen kanssa otetut kuvat onnistuivat tällä kertaa paremmin, vaikka kuvanlaatu ei yhtä hyvä lopulta olekaan.

Kolmipiikit olivat pieniä ja vilkkaita. Suuri osa niistä väisti sen verran etäältä, että kamera hukkasi sameahkoon veteen maastoutuvat pienet, harmaat kalat melkein heti. Mutta osa oli uteliaita ja tulivat linssiin lähes kiinni katsomaan, mistä oikein oli kyse.

Rakkolevä kasvoi hienoina, hohtavankeltaisina kimppuina meren pohjassa. Kasvistossa ei näillä paikoin muuta kuvattavaa sitten oikein ollutkaan. Saaren toisella puolella olisi ollut jännittävämmän näköistä pohjamaisemaa, mutta siellä ei ollut oikein hyvää paikkaa mennä veteen, minkä lisäksi viereinen heinikkoinen kivikkoranta toi sen verran väkevästi käärmeet mieleen, etten siksikään halunnut lähteä sieltä yrittämään. Vaikka minulla ei ole mitään kyitä vastaan, niin toivon silti etten vedessä ollessa joutuisi kyytä kohtaamaan – se säikäyttäisi ehkä vähän turhan kovin, vaikka kyseessä varmasti olisi todellisuudessa vaaraton tilanne.

En voinut olla huomaamatta että kaloilla, jotka mielestäni olivat ilmiselvästi kolmipiikkejä (?!?) ei näkynyt piikkejä ollenkaan. Ehkä piikit vain eivät olleet pystyssä, en tiedä. Muistan lapsuudesta elävästi miltä tuntui pitää onkeen tarttunutta kolmipiikkiä varovasti kädessä sen vapauttamiseksi, piikit olivat kovat, vahvat ja korkeat.

Mukava kuitenkin että kalat olivat siellä, ne tekivät näistä vedenalaishetkistä jälleen poikkeuksellisen mukavat.

Mikä sen sijaan teki näistä hetkistä jälkikäteen hieman epäilyttävämmät oli pahoinvointi, joka alkoi jälkimmäisen snorklauspäivän iltana. Päänsärky tuntui kuin olisin kaatunut ja lyönyt takaraivoni kallioon, eikä Burana tehnyt sille mitään edes yön aikana. Sitä seurasi sitten pahoinvointi ilman mitään selkeää selitystä. Olin juuri edellisenä iltana, aamuna ja yönä kärsinyt migreenistä, mutta nämä tuntemukset eivät olleet minusta migreeniä, vaan jotain ihan muuta. Viimeisenä aamuna, kun meri oli hieman tyynempi, erotimme snorklauspaikallamme jotain, jonka mielestämme tunnistimme sinileväksi. Siitä ei aiempina päivinä ollut näkynyt merkkiäkään missään, mutta nyt veden pinnalla kellui selvästi jotakin. Olisiko tuuli sekoitellut sinilevän aiempina päivinä veteen niin, ettei se erottunut? Johtuiko veden sameus ehkä siitä?

En siis ole varma, kun en ole ollut sinilevän kanssa aiemmin tekemisissä, mutta pidän mahdollisena, että pahoinvointini saattoi olla sinilevän aikaansaamaa. Toisaalta kaverini ei saanut mitään oireita, eikä minullekaan tullut esimerkiksi iho-oireita, eikä vettä ollut päätynyt suuhuni. Tapaus jäänee arvoitukseksi.

Iso-Valkee, Somero

Kesän ensimmäinen snorklausretki suuntautui tällä kertaa Iso-Valkeelle Somerolle. Tuli valittua melko huono ajankohta, tuulinen ja kylmä aamu. Ennusteet näyttivät, että sen päivän jälkeen alkaisi sadesäiden jakso, ja siksi ajattelin käydä Iso-Valkeessa ”viimeisenä aurinkoisena päivänä”.

Mutta mitä vielä, kyseisestä päivästä alkoikin sitten lopulta hellejakso, siis paratiisimaisien snorklauspäivien aika. No, tulipahan käytyä, ja ehtiihän sinne vielä uudelleenkin tyynellä helteellä nyt, kun asumme melko lähellä.

Joukko kesyjä ahvenia pelasti reissun, kuten monesti ennenkin. He ilmaantuivat, kun olin jo paluumatkalla nousemassa järvestä. Hetken aikaa istuskelin rantavedessä (kokonaan veden alla) heitä katsellen ja kuvaten, olin heidän mielestään nähtävästi todella kiinnostava ja myös ilmeisen luotettava tapaus. Taas muistin siinä hetkessä, että miksi en enää syö kaloja tai muita eläimiä ❤

Kuitenkaan kovin kauaa ei järveä tullut tutkittua, auringonvalo oli kortilla ja aallot lotisivat korviin. Pohjalla istuminenkin oli vaikeaa aaltojen vatkatessa.

Järvestä noustessa oli niin kylmä, etten hoksannut ottaa pinnan yläpuolelta edes yhtään kuvaa. Kuitenkin on niin, että tästä varmastikin tulee uusi vakiokohteeni, ykköspaikka, jossa on paljon tutkittavaa, kirkas vesi, mielenkiintoiset rannat ja kesyjä kaloja. Tuolla on kaikki kohdillaan, kun vain jatkossa katson hieman paremman sään!

Kävipä muuten melkoinen läheltä piti -tilanne Canonin kanssa tuolla reissulla. Minulla oli siis Canonin kamera ja sen sukelluskotelo WP-DC55 käytössä. Yleensä sukelluskoteloon muodostuu melkoinen imu, joka pitää sen tiiviisti kiinni silloinkin, kun sen haluaisi jo reissun jälkeen avata. Tällä kertaa vedestä noustessa kotelon remmi ilmeisesti osui huomaamattani sen lukitukseen, ja lukitus aukesi – sekin huomaamattani. Kun järvestä pois kävellessä katsahdin alas (onneksi katsahdin!) huomasin, että en pitänytkään käsissäni enää kiinni tiiviisti olevaa koteloa kameroineen, vaan kotelo oli sepposen selällään auki. Jos olisin tehnyt enää vain pienen ranneliikkeen, olisi kamera molskahtanut kotelosta veteen.

Seuraava snorklausretki toteutuukin varmaan sitten jo tulevana viikonloppuna ja tällä kertaa Kemiönsaaren saaristossa – toivon tyyntä ja aurinkoista säätä!

Paluu Kuopion Valkeiseen

Viime kesältä on jäänyt kirjoittamatta muuan ihana snorklausmuisto, joka nyt tuokoon valoa, väriä ja vehreyttä näihin helmikuun pakkasiin. Palasin heinä-elokuun taitteessa nimittäin Kuopion Valkeinen-nimiseen järveen, joka oli aikoinaan ensimmäisiä niin upeita snorklaus- ja kuvauskohteita, että se oli suuressa roolissa koukuttamaan minut tähän koko harrastukseen. Siellä sain ensimmäistä kertaa kokea snorklaavani melkeinpä kuin akvaariossa, kasveja ja kaloja oli niin paljon.

Tällä kertaa sain siskoni miehen paikallisoppaaksi, ja hänen johdollaan löysimme järven rannalta hyvän kohdan mistä mennä veteen. Retki oli hieman tasapainottelua: taivas ei tiennyt ollako sateinen vai aurinkoinen, minkä lisäksi meillä oli aikataulu, sillä olimme menossa Nightwishia katsomaan Kuopio Rockiin vielä samana päivänä. Mutta aurinko paistoi kun laskeuduimme kalliolta veteen, ja vedessä levittäytyi kaikkialla paratiisimainen viidakko, joten karistin aikataulupaineet rantakivikoille ja jätin ne taakseni painuessani veden alle.

Valkeisen viidakon rehevyys ja tiheys toivat tunnelmaan pinnan alla melkoista intensiteettiä. Pienet ahvenet ja muut pikkukalat syöksyilivät siellä täällä minusta etäämmäs kasvuston kätköihin, mutta en voinut olla ajattelematta, milloin huomaan olevani silmäkkäin krokotiilin kokoisen hauen kanssa. En tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko sitä, koska ainahan hauki on joka retken toivelistalla. Mutta säikähdys, joka hauen huomaamisesta aina sekunnin sadasosassa tulee, on hiton kuumottava.

Nautin maisemasta suuresti ja tutkin sitä suorastaan ahmien. Näkyvyys oli hyvä ja kasvien runsaus mieletön. Siellä täällä pohjassa lepäsi myös suuria kiviä ja hakopuita. Suurempia kaloja en näkimiini saanut.

Onpa hyvä juttu että en pelkää vesikasveja, sillä täällä liikkuminen meni aika ajoin erilaisten varsien, lehväköiden ja suoranaisten pensaiden läpi lutvimiseksi.

Kuvien kanssa oli tällä reissulla vaikeuksia. Olin liikkeellä Canonin kanssa enkä tiedä, oliko suurempi ongelma kamerassa vai kuvaajassa. Valovoima ei tuntunut riittävän viidakon hämärässä, tai sitten minulla vain oli väärät asetukset, minkä lisäksi en osaa editissä poistaa RAW-kuvien mahdotonta kohinaa – pitäisi joskus perehtyä siihen. Juuri tuon vuoksi en yleensäkään kuvaa raakakuvia melkein koskaan, elleivät olosuhteet ole niin haastavat, että uskon raakamuodon pelastavan minut editissä.

Suomeksi siis lopputulos oli se, että suurin osa kuvista oli kovin puuroisia tai rakeisia. Osan olin ottanut jpegeinä (ne olivat puuroa) ja osan raweina (ne olivat rakeista puuroa). Siellä täällä kuviin osuneet kalat eivät olleet tallentuneet terävästi. Yllä olevista kuvista jälkimmäinen jäi ehdottomasti suosikikseni tältä reissulta. Ensi kerralla aion viedä tuohon järveen Fujifilmini, sen kanssa en ole tuolla vielä koskaan kuvannut.

Jalkoja ei tämän retken aikana tullut laskettua pohjaan. Pohja oli niin sankan kasvillisuuden peitossa, ettei sieltä selvää laskeutumispaikkaa erottunut eikä sinne tehnyt mielikään jalkojansa tunkea. Mikäs siinä oli leijuessa uskomattoman hienon maiseman yläpuolella, veden kannateltavana lämpimässä kesäpäivässä! Juuri tällaiset kohteet ovat ehdottomasti minusta hienointa maisemaa mitä veden alla voi olla. Ei elotonta tomupohjaa jaksa kovin kauaa tuijotella, vaikka vesi olisi kuin uima-altaassa. Kasvit, kalat, kivet ja puunrungot maalaavat maisemasta mielenkiintoisen, jännittävän ja elävän.

Valkeisessa erilaisten kasvilajien määrä sekä koko- ja muotokirjo ovat jotain sellaista, mitä en ole missään muualla vielä nähnyt. Eräs puunrungolla kasvava kasvi (oletan?) näytti aivan korallilta! Juuri kasvien vuoksi haluan palata sinne yhä uudelleen, toivottavasti taas jo tulevana kesänä. Jospa silloin myös kuvaajan ja kameran yhteistyökin toimisi.

Yksi note to self on tämän jutun puitteissa pakko tehdä. Minun on laitettava itseni järjestykseen originellikuvien säilyttämisen kanssa. Minulla on järkyttävä tapa hukata tai jopa poistaa originellit (!!?!??) ja säilyttää vain joitain editoituja kuvia, jotka olen sitä paitsi vielä pienentänytkin niin, ettei niille voi enää myöhemmin tehdä juuri mitään. Editointitaidot kehittyvät kuitenkin vuosi vuodelta ja kuva, jota en vuosi sitten onnistunut leipomaan Lightroomissa mitenkään hyvän näköiseksi, voisi vuoden päästä olla jo aivan pelastettavissa, jos vain originelli olisi tallessa. Minun on luvattava itselleni, että säästän originellit jatkossa merkittävästi tunnollisemmin kuin tähän mennessä!

Suunnitelmia kesälle 2022

Hanget ovat vielä tukevasti paikoillaan ja tiedän toki, ettei niistä päästä näillä korkeuksilla eroon kuin joskus toukokuun mittaan. Ajatukset alkavat kuitenkin yhä useammin luikerrella sohvanpohjalta kesään ja vesiin.

Tulevana kesänä vietämme jo paljon aikaa etelässä, mikä mahdollistaa joidenkin jo kauan suunnittelemieni järviretkien tekemisen. Lopen Iso-Melkutin taitaa lopultakin toteutua, ja myös Tammelan Suujärvestä olen kuullut kehuja. Someron ja Salon rajalla olevat Valkeet aion molemmat ottaa kohdelistalle, molemmissa olen jo kerran aiemmin käynytkin ja erinomaisiksi ne todennut. Niissä on mukavasti mökitöntä rantaa ja vesikasveja. Myös Teijon Likojärveen aion palata. Hossus, jossa opin aikoinani uimaan, olisi kiva käydä katsomassa ihan nostalgiasyistä. Vesi ei ole huikean kirkasta, mutta aurinkoisena päivänä ahvenet ja lummekasvit varmasti ikuistuisivat kivasti kuviin ja muistoihin.

Lisäksi majailu Salossa mahdollistaa tietenkin suhteellisen helpon pääsyn Saaristomerelle ja esimerkiksi Ahvenanmaalle. Korppoossa on myös vedenalainen luontopolku, jonka todennäköisesti käyn snorklaamassa niin pitkälle kuin se snorklattavissa on.

Ja tietenkin kesän ainaisella haavelistalla on Hossa. Hossa-reissua ei ole vielä mitenkään lyöty lukkoon mutta elän toiveessa ja uskossa, että sekin saadaan jälleen toteutumaan. Ehkä viimeinkin tänä vuonna Taivalkosken Soiperoinen osutetaan matkan varrelle? Toivottavasti voisimme olla perillä Hossassa kolme yötä, että olisi ainakin kaksi kokonaista päivää aikaa snorklata. Pitää tällä kertaa olla viime vuotta huolellisempi ja tarkistaa, ettei siellä ole mitään massatapahtumaa meneillään juuri samaan aikaan.

Muista vakiokohteista ensi kesänä varmasti toteutuu ainakin Hietajärvi Ketomellassa. Kolarin Saivojärveen en varmaankaan viitsi lähteä enää, sen pohja on niin tomuinen ja kuolleen näköinen vaikka vesi ihanan kirkasta onkin.

Kitee taitaa olla ohjelmassa vasta syksyllä, toivottavasti vaikka syyskuussa, niin olisi mukava käydä vielä Valkiajärvessä. Sonnasen kohdalle osumista kesän matkustamisiin en tässä kohtaa vielä tiedä. Matkustamme tällä kertaa matkustamiseen tottumattoman kissan kanssa, joten pyrimme kyllä ajamaan pohjois–etelä-välin ilman mitään ylimääräisiä koukkauksia.

Uusi kamera

Talven aikana laitoin vanhan Fujifilmini (X-T100) vaihdossa Rajalalle ja ostin tilalle käytetyn XT30:n, joka on kutakuinkin saman kokoinen, mutta kuitenkin fiilikseltään, ominaisuuksiltaan ja kuvanlaadultaan selvästi ”järkkärimäisempi” kuin vanha X-T100. Olen jonkin verran sen kanssa jo ehtinyt kuvaamaan maan pinnalla ja odotan kovasti, millainen se on pinnan alla. Dicapac-pussi tulee siis kovaan käyttöön tulevanakin kesänä, vaikka se onkin tumpelo käyttää.

Valkiajärvi, Kitee

Ensikosketukseni Kiteen Valkiajärveen tapahtui lokakuussa 2020 niin, että seuraavana päivänä satoi lunta. Oli siis melko kylmä. Tänä vuonna keskikesän Kitee-reissullamme oli lämmin ja aurinkoinen sää, joten Valkiajärveä oli ”hieman” mukavampi tutkia!

Itse asiassa paikka oli melkoinen paratiisi.

Sukeltajien laiturilla oli väkeä, joten seurailin metsäpolkua hieman syrjemmäs ja menin veteen vähän kivikkoisemmasta, joskin matalasta rannasta. Paksu koivu oli pötkähtänyt veteen ja sen rungon päältä oli hyvä laskeutua kivipohjalle. Osa kivistä oli liukkaita ja kielen sai pitää keskellä suuta kunnes oli sen verran kauempana, että veden varaan pystyi pudottautumaan.

Järvi oli kirkas ja kaunis. Oli mukava uida aution, metsäisen rannan tuntumassa. Pohjalla oli paljon kiviä ja hakopuita, kunnes se pienen matkan päässä pudottautui syvyyksiin ja lakkasi näkymästä.

Hermoilin mielessäni että sukeltaja ilmestyy jostain ja säikäyttää minut, mutta niin ei lopulta käynyt. Ainoa seuralaiseni järvessä oli pieni parvi pikkuruisia ahvenia.

Hakopuita tosiaan oli valtavasti, osa oli ollut vedessä jo pitkään ja osa oli tainnut rojahtaa veteen suht hiljattain. Koivuissa ainakin näytti olevan tuohi vielä tallella. Korkealle, melkein pintaan kurkottavien oksien lomassa oli hauska kellua. Näkyvyys kantoi pitkälle ja aurinko lämmitti, kaikki olosuhteet olivat todella kohdillaan.

Pohjassa ei juurikaan kasvanut kasveja, lähinnä noita tuollaisia joita alla olevassa kuvassa kasvaa… Mikähän se tuon nimi on, tuota näkee monessa paikkaa? Kaunis kasvi, usein melkeinpä viininpunainen.

En törmännyt haukeen sen enempää kuin sukeltajiinkaan. Isommat kalat ovat ehkä syvemmällä järvessä? Toisaalta Öllörissä, joka mielestäni on monin tavoin samantapainen järvi, on yleensä aina isojakin kaloja tavattavissa myös rantaviivan tuntumassa, joten ehkä tällä kertaa kalat eivät nyt vain sattuneet olemaan tavattavissa Valkiajärven tuossa rannassa.

Mutta mitäpä tuosta. Kirkkaassa, kauniissa järvessä, lämpimän ja kirkkaan kesäauringon hellimänä oli ihana kellua ja tutkiskella maisemia kaikessa rauhassa. Tänne haluan palata vielä monesti, muistoissani olen jo palannutkin.

Kitee-reissulla löytyi tällä kertaa myös Valkialampi-niminen pieni järvi, jossa oli uimalaiturikin ja näkyi ahvenia. Vesi ei ollut yhtä kirkasta kuin Valkiajärvessä, mutta kirkasta kuitenkin, ja siellä näytti olevan paljon kasveja. Siellä en tällä kertaa tullut veteen menneeksi, mutta ensi reissulla menen ihan varmasti ❤

Sonnanen, Heinola

Ensilumi on jo satanut Lappiin ainakin suurille tuntureille, mutta muutama vedenalaismuisto menneeltä kesältä on yhä kirjoittamatta. Yksi menneen kesän hienoimmista uusista kohteista oli Heinolan Sonnanen, jonka sain ujutettua matkamme varrelle kesälomareissulla. En tiennyt oikein yhtään mitä odottaa, sillä Heinolan seutu on minulle kaikkea muuta kuin tuttua aluetta. Sonnanen on järvi Paistjärven retkeilyalueella, ja paikka näytti todella yllättävän kauniilta. En osannut odottaa niin pieniä teitä, komeita metsiä ja suurta rauhaa, jonka sieltä löysimme.

Osuimme järvelle todella rankan sateen jälkeen, ja metsä oli aivan kertakaikkisen litimärkä. Seurailimme pientä hiekkatietä ja jätimme auton paikkaan, jossa tieltä erkani kärrytie kohti rantaa. Mies jäi autoon odottelemaan siksi aikaa kun minä kävin järvessä.

Olin lumoissani rannan kauneudesta. Aurinko toi esiin märän metsän vesipisarat, värit ja tuoksut todella voimakkaina. Rantatörmällä kasvoi juolukkaa, leppää ja monia muita kasveja, hiekkaranta tarjosi helpon paikan mennä veteen. Pohja oli hieman mutainen, mutta ei onneksi niin ettei siitä olisi ilennyt mennä.

Vesi oli kirkasta, melkein turkoosia, ja siellä kasvoi rentukoita.

Rentukat olivat mukava yllätys, ne tekivät muutoin melko tyhjästä maisemasta kauniin. Muutama irtonainen oksankarahka lepäsi pohjassa siellä täällä, mutta rentukat kasvoivat kauniina ryppäinä ja niiden lomassa oli hauska liikkua.

Sonnasen pinnan alla on vedenalainen harjanne, joka erottuu hyvin esimerkiksi sateliittikuvasta. Seurailin harjua pienen matkaa, mutta pohja oli melko tyhjää kiveä ja tomua, joten palasin ennemmin rentukoiden pariin maisemaa katselemaan.

Pian huomasin hauen piilottelemassa oksan alla.

Hauki oli melko pieni ja hyvin suloinen. Hän jäi ainoaksi kohtaamakseni kalaksi tällä retkellä. Hetken aikaa uimme samaa matkaa harjun tuntumassa.

Sonnaseen tekee ehdottomasti mieli palata uudelleen, järvi on melko suuri ja paikkoja mennä veteen näytti olevan monia. Ehdottomasti aion sisällyttää tämän paikan tuleviinkin kesälomareissuihin.

Kasveja ihailemassa Ounasjoella, Kittilä

Kasvit tai vähintään hakopuut tekevät vedenalaisesta maailmasta mielenkiintoisen osan sielunmaisemaani. Kuten en ihan erityisesti välitä yksitoikkoisesta paljakasta maan pinnallakaan, en veden allakaan jaksa katsella tasaista hiekka-, kivi- tai tomukenttää, jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Tämä vaikuttaa paljon siihen, palaanko johonkin rantaan uudelleen vai en.

Ounasjoen vesi ei ole turkoosia, mutta se on kuitenkin mukavan kirkasta käydä ihastelemassa. Vesi on tummaa, rusehtavaa, mutta näkyvyyttä on aurinkoisella säällä muutama metri.

Lähdin tutkimaan erästä pientä saarta, joka on lähes yksinomaan hiekkaa. Saarella kasvaa heinää ja pensaita, ja veden alla kasvaa monin paikoin todella kauniita kasveja.

Tällaisten kasvien joukossa en ollut aiemmin tullut liikkuneeksi muutoin kuin kanootilla tai veneellä yli lipuen.

Saari oli niin pieni, että sen ympäri oli uinut nopeasti, vaikka liikuinkin hyvin hitaasti. Aivan rannan tuntumasta löysin parven tooodella pikkiriikkisiä kaloja – olisivatko nuoria mutuja?

Aurinkoa piisasi, siitä ei tänä kesänä ole ollut puutetta. Tummassa vedessä huojuvat kasvit näyttivät vedenalaiselta metsältä.

Ounas on aika hyvä esimerkki siitä, ettei veden tarvitse olla kristallin kirkasta ollakseen tutustumisen arvoista. Olennaisinta on, ettei se ole sameaa – sameassa vedessä ei vaikuta snorklata.

Onnistunut kuvauskierros Hietajärvellä, Enontekiö

Ennen kuin on aika lähteä tutkimaan täysin uusia vesiä Rokuan kansallispuistoon, päätin käydä vielä ensimmäistä kertaa tälle kesää Hietajärvessä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Järvelle on muutaman kilometrin kävely suuntaansa. Olen snorklannut täällä kaksi kertaa aiemminkin (ainakin?) mutta kuvaaminen on ollut tahmaista. Ensimmäisellä kerralla ei Olympuksen valovoima riittänyt ja toisella kertaa oli niin tuulista, että Fujifilm Dicapac-pussissaan ei tiennyt mihin tarkentaa. Suurin osa kuvista oli tarkentunut vedessä leijuviin hiukkasiin.

Nyt oli lämmin, tyyni ja aurinkoinen keli. Siispä aivan täydelliset olosuhteet, ja lisäksi kamerana oli Canon kunnollisessa kotelossaan.

Hietajärven ranta on jonkin matkaa matala, mutta syvenee kyllä tasaisesti ja isomman kynnyksen kohdalla syvenee näkymättömiin varsin nopeasti. Snorklatessahan sillä ei ole mitään väliä, siinä saa leijua pinnalla kuin korkki ja rauhassa ihastella pohjan maisemia.

Järven pohja on hiekkakenttä, ja ainakin näillä sijoilla kasveja on kovin vähän. Sen sijaan suuria ja todella tuuheita hakopuita pinnan alla riittää, niitä on kaatunut järveen jyrkästä hiekkatörmästä. Parissa kohtaa niiden oksistot yltävät lähelle pintaa ja niitä pitää väistää.

Oli ihana tutkia tätä rantaa näin tyynenä päivänä. Hakopuut voivat joskus olla hermostuttavia, ja tuuli etenkin voi tehdä snorklausreissusta hyvin intensiivisen, eikä kovin rentouttavan. Nyt leijuin täysin pysähtyneen maailman yllä ja näkyvyys kantoi todella kauas. Pinnalta katsottuna olin nähnyt myös kalojen käyvän pinnassa, mutta veden alla heitä ei ollut tavattavissa tällä kertaa.

Uin pitkän matkaa ja kokeilin myös tehdä sukelluksia kokonaan uppeluksiin päästäkseni lähemmäs pohjaa ja kokeakseni miltä se tuntuu. Se tuntui aika epämiellyttävältä. Pystyn pidättämään kyllä hengitystä aika hyvin, mutta korviin sattui ja vielä isompi ongelma oli se, että keho koitti nousta pintaan niin vauhdilla, että pohjan tuntumassa pysyminen edes sekunteja vaati kovaa ponnistelua. Ei auttanut vaikka kokeili tyhjentää keuhkot ennen sukellusta.

En aio kokeilla sitä enää, ellen sitten joskus kokeile ottaa painovyötä avuksi. Liekö sen arvoista? Snorklaamisen suurin merkitys minulle on se miten rentouttavaa, meditatiivista, leppoisaa ja hidasta se on. Uppeluksissa oleminen oli kaikkea muuta.

Tein parikin kunnon kierrosta, aurinko tuli ja meni pilvien laukkoessa taivaalla. Rantaan tullessani sain todeta, että taas oli pyyhe unohtunut. Se odotti kotona sohvalla. En edes muista, monesko kerta. Onneksi lämmin kesäpäivä kuivatti nopeasti.

Kyselin Instagramissa jo vinkkejä Rokuan kirkkaimmista lammista ja sainkin monta, ainakin neljä tai viisi kohdevinkkiä. Majoituksemme on aivan kansallispuiston rajalla ja vaikka aikaa on vähän, uskon, että ehdin ainakin parissa järvessä hyvin käydä.

Umpi-Valkeainen, Hossa

Umpi-Valkeaisen rannalla olin käynyt kerran ennenkin, kun kesällä 2016 vierailin Hossassa ensimmäistä kertaa mieheni kanssa. Muistan kun pysähdyimme tulipaikalle ja annoimme koiran kahlata vedessä vilvoittautumassa, ja siinä hetkessä otin rannasta myös kuvia.

Satuin katselemaan noita kuvia uudelleen viime talvena ja vasta silloin huomioni kiinnittyi kunnolla järven veteen. Sehän oli aivan turkoosia! Kuvat näyttivät siltä kuin ne olisi muokattu aivan epätodellisiksi, kun kirkkaus ja turkoosi väri olivat niin upeat. Niinpä päätin, että tänä kesänä Hossassa Umpi-Valkeainen olisi ehdottomasti kohdelistallani.

Hiekkatien vierestä löytyi parkkipaikka ja siitä lähti leveä reitti järven rantaan. Tälle järvelle myydään kalastuslupia ja veikkaanpa että juuri kalastuksen vuoksi moni tänne saapuu. Rannassa oli veneitä ja hiekkaa niin, että siitä pääsi kivasti veteen.

Veden alla oli tosi erilainen maisema kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt missään. Pohja oli kauttaaltaan hiekkaa, ja hiukan syvemmällä hiekan päällä kasvoi kuin vihreää, matalaa nurmikkoa. Valkoisesta hiekasta kasvoi punaisia vesikasveja.

Järvi syveni maltillisesti ja vaikka olin jo aika kaukana rannasta, pohja näkyi silti kirkkaan veden läpi vielä varsin monen metrin syvyyteen.

Rakastin sitä miltä veden pinta näytti alhaalta päin tällä kelillä näin kirkkaassa järvessä.

Uin hyvän matkaa suhteellisen lähellä rantaa ja koitin tavoittaa silmillä kaloja. Tällä kertaa ei ollut kuitenkaan ketään kotona.

Kun huomasin että eväkkäitä ei tällä kertaa ollut kaverina, päätin ottaa rauhassa ilon irti kirkkaasta vedestä, kauniista maisemasta ja juuri sopivasti syvenevästä rannasta. Uin yksinomaan nautiskellen siitä lentämisen tunteesta, joka juuri noissa olosuhteissa on kaikkein parhaimmillaan.

Täydellisen rauhan tunne oli siltäkin osin vaivaton saavuttaa, ettei tuullut. Vähänkin kovempi tuuli tuntuu myös pinnan alla, ainakin kun snorklaajana on pysyttävä pinnassa jolloin aallokko lotkuu kehossa ja korvissa. Nyt keli oli niin tyyni, että korvissa oli vain hiljaisuus ja jokainen pienikin liike riitti ohjaamaan kulkua.

Tämä oli tosiaan viimeisimmän Hossa-reissuni viimeinen kohde, ja järvestä noustuani lähdimme saman tien ajamaan kohti pohjoista. Minulle taitaa riittää kesälomia vielä syksyyn ja mietinkin, olisiko yhdistetty ruska- ja snorklausretki Hossaan mahdollinen vielä tänä vuonna. Meiltä ajaa sinne mukavien taukojen kera kuutisen tuntia, joten parin, kolmen yön reissu voisi olla hyvinkin vaivaton toteuttaa. Jos Hossan vedet ovat näin kirkkaita kesällä, niin voivatko ne olla vieläkin kirkkaampia syksyllä? Onko se edes mahdollista?

Tänään snorklataan Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa!