Keski-Valkeainen ja kaunis hauki, Hossa

Perjantaina retkipäivän viimeinen kohde oli Muikkupuro. Olin ollut siellä ennenkin ainakin pari kertaa ellen kolmekin, joten tiesin, että paikka on hieno ja että vedet sen ympärillä ovat kirkkaita. Muikkupuro on lyhyt ja matala puronmutka Iso- ja Keski-Valkeaisen välissä. Sinne johtaa 1,5 kilometriä pitkä reitti.

Reitin varrelta oli yksi todella upea näkymä Iso-Valkeaiselle.

Eikä uimarantakaan hassumpi ollut.

Uimaan pääsi helposti siitä kohtaa missä Muikkupuro laski Keski-Valkeaiseen ja törmästä näki, että siitä oli veteen mennyt aikojen saatossa jo moni muukin. Eikä ihme, hiekkapohja oli valkoinen ja vesi kuin uima-altaassa – kuka sellaista voisi vastustaa?

Laitan näihin kuviin verrokiksi aina muokatun kuvan ja sen originellin, niin näkee millaista kuvaa Canon veden alla oikeastaan ottaa. Muokkaamaton versio on aina oikealla.

Vedenalainen maailma oli turkoosi ja valkoinen. Siellä huojui kaislanvarsia sekä erilaisia kauniita vesikasveja harvassa siellä täällä. Pohjalla ei matalaa kasvistoa näkynyt, vain tasainen kenttä.

Pikkuruisia ahvenia ilmestyi muutama. Ne olivat haaleita ja todella hyvin sulautuivat omaan maisemaansa.

Vesikasvien kauneutta teki mieli pysähtyä tutkimaan vähän lähempää. Mikähän se tämäkin on?

Vesi oli sopivan lämmintä ja toisin kuin Öllöri, tämä järvi ei puhkunut syvyyksistään kylmiä virtauksia. Mietin mielessäni että miksi kukaan suomalainen lähtee kotimaata kauemmas reissuun, itse en olisi osannut täydellisempää paikkaa ja hetkeä kuvitella.

Koska olin juuri hetkeä aiemmin tavannut ison hauen Öllörissä, en ollut varautunut siihen, että uusi haukikohtaaminen tulisi näin pian. Mutta siinä hän oli, harvan kaislikon reunassa ja katsoi minua suoraan sieluun. Pituutta tällä kalalla oli ehkä noin 40 senttiä. Varoin visusti tekemästä nopeita liikkeitä, ettei hän säikähtäisi pois. Kala pysyi paikoillaan, ja lopulta ohitimme toisemme hitaasti ja kunnioittavasti vajaan metrin välillä.

Minun ollessani menossa jo hauesta ohi, hänkin jatkoi hitain liikkein matkaansa. Tuntui hienolta saada katsoa kun niin upean kaunis ja isokin kala ui rauhallisesti pois, jotenkin tuintui että olin saanut luottamuksen.

Rannalta käsin näkyi vielä kuinka hauki peuhasi vedessä matalassa rannassa. Olipa upea kokemus kaiken kaikkiaan, sitä kelpaa taas muistella talven pimeinä ja kylminä kuukausina.

Vielä yksi muistelo on Hossasta jäljellä, nimittäin Umpi-Valkeainen. Myös Ounasjoesta on uusilta sijoilta tarinaa, ja kesälomakin lähestyy joten varmasti tulee paljon vietettyä pinnan alla aikaa tulevina viikkoina. Kolmenkymmenen asteen lämmöt ja kirkas auringonpaiste ovat jatkuneet jo pitkään. Vaikka helle hellittäisikin niin toivottavasti aurinkoisia päiviä riittää loppukesällekin.

Paluu Hossaan: iso hauki Öllörissä

Viime viikolla koitti odotettu paluu Hossaan Kainuuseen. Olin käynyt siellä melkein tasan vuotta aiemmin ensimmäistä kertaa snorklaamassa, ja heti tuon reissun jälkeen oli uusi reissu ilmestynyt haaveisiin – päätin, että Hossaan pitää päästä vähintään kerran vuodessa.

Aikaa oli vain yksi ehjä päivä, mutta ehdin käydä rauhassa neljässä eri järvessä, joista kaksi oli itselleni uusia. Käymäni järvet olivat tällä kertaa Öllöri, Huosilampi, Keski-Valkeainen ja Umpi-Valkeainen. Jokaisesta järvestä löytyi jotain ihanaa ja kaunista – ensimmäisenä vuorossa oli Öllöri.

Menin uimaan samasta paikasta kuin viimeksikin, luontokeskuksen vierestä. Siinä on sellainen paikka josta näkee, että moni muukin on uimassa käynyt, vaikka se ei ole virallinen ranta. Maasto on kulunut ja siinä kohdin on järvessä hyvä hiekkapohja. Yllä oleva kuva on otettu kuitenkin Öllörin ohi kulkevalta autotieltä. Järvi taitaa olla aika hiekkarantainen kauttaaltaan.

Kelikin oli melkein samanlainen kuin edellisellä kerralla, ihanan aurinkoinen. Öllöri oli kirkas ja upea, pienet ahvenet parveilivat siellä täällä ja arkoina pakenivat minua jo aika kaukaa. Suuret puunrungot makasivat vedessä sikin sokin ja näkyvyyttä oli niin monta metriä, etten todellakaan osaa arvioida. Nautin siitä samasta tunteesta kuin aina täällä – ihan kuin saisi lentää. Uimassa ollut kaverinikin ihmetteli että onpa merkillistä nähdä uidessa oma varjonsa vaikka selvästi näkee, että pohjaan on metrejä matkaa.

Erilaisten vesikasvien ansiosta maisema todella oli kuin akvaariossa. Nuoret ja haaleat ahvenet maastoutuivat hyvin, yllä olevassa kuvassakin niitä on neljä.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen ei vastaan ollut tullut mitään suurempia kaloja, ahvenetkin olivat hädin tuskin vaaksan mittaisia. Vaikkakin pieniä ja arkoja, ne toivat maisemaan kivasti eloa. Sain kuulla että Eräluvat-Youtubekanavalle oli juuri avattu Ahvenlive Öllöristä. Se löytyy täältä. On muuten koukuttava 😀

Kelluin vedessä ja nautin kesästä niin täysillä kuin ihminen vain voi. Kaikki oli niin täydellistä. Paratiisimainen järvi, Kainuun lumo, kotimaa kaikkein kauneimmillaan. Lämmintä, aurinkoista, ja samaan aikaan kuitenkin Öllörin syvyyksistä tuulahti sopivin väliajoin hyvinkin viileää vettä oloa vilpoistamaan. En olisi voinut siinä hetkessä toivoa mitään enempää.

Pienen tauon jälkeen lähdin toiseen suuntaan katselemaan, mitä siellä näkyisi.

Sieltä löytyikin sitten suurin hauki tähän mennessä. Se makasi pohjassa risun päällä eikä liikkunut lainkaan. Tajusin heti että kala oli isompi kuin mitä olin koskaan kohdannut. Ei se mikään jättimörkö ollut, mutta sellainen nyt kuitenkin että todellakin herätti kunnioituksen ja pikkaisen jännittikin. Jo hauen piirteet olivat sellaiset, ettei pienemmillä hauilla noin jytkyjä linjoja ole.

Huomasin hauen sen verran myöhään etten ehtinyt enää pysähtyä ilman nopeita liikkeitä, joten liu’uin suoraan sen yläpuolelta ohi. Varovasti sitten käännyin ja katselin kalaa pitkän aikaa.

Mietin, nukkuiko se. Vai oliko juuri tapellut ja kokoili nyt itseään? Ainakin sillä oli lommo kyljessä.

Kyllä oli uskomattoman kaunis otus.

Tuntui silti jotenkin todella vistolta kääntää selkänsä näinkin isolle petokalalle, kun lähdin uimaan pois päin. Ajattelin kaikkia niitä varpaita jotka heiluivat suoraan hauen silmien edessä minun lähtiessäni! Mutta turhaanpa pelkäsin, kala jäi niille sijoilleen. Toivottavasti on kunnossa.

Vertailin kotona hauen kuvia viime vuonna Öllörissä kuvaamiini haukiin, mutta ei ollut sama kala kyseessä.

Huosilampi

Melkein heti Öllörin jälkeen poikkesin vielä viereisessä Huosilammessa, jossa viime kesänä tapasin mm. jättiahvenen. Sama ahven ei ollut paikalla tällä kertaa (haluan uskoa että hän elää ja voi hyvin yhä), mutta jälleen kerran heti veteen mennessäni parvi hieman pienempiä ahvenia ympäröi minut. Oli tosi mahtava tunne jälleen kokea se ilo, kun sai seurata niiden liikkeitä ja uteliaisuutta. Kuvista suurin osa epäonnistui kun kohdennus ja tarkennus eivät osuneet kohdilleen – kalat nimittäin uivat pääasiassa allani ja takanani, ja jouduin kuvaamaan sokkona. Mutta mitäpä tuosta, ihana muisto jäi ❤ Muutama kala kyllä tuli aivan linssiin kiinni ihmettelemään että mitä teen.

Huosilammen jälkeen oli aika mennä kokonaan vieraaseen järveen, Keski-Valkeaiseen. Sieltäkin löytyi upea hauki – kirjoitan siitä myöhemmin!

Kesän ensimmäinen hauki oli SULOINEN

Ai että, ei taida missään silmä levätä niin kuin luonnon kauneudessa. Ja kalat ne tottavie ovat kauniita, ainakin monet niistä. Tänään lounastauolla laiturin päästä jokeen pudottautuessani en ehtinyt montaakaan potkaisua tehdä, kun jo oli kesän ensimmäinen hauki nenän edessä.

Ja hän oli SÖPÖ. Niin kaunis ja sievä että!

Juuri ja juuri vaaksan mittaa suurempi kala otti aurinkoa matalassa rannassa. Hän oli todella hehkeä. Naamasta näki, että häntä hiukan kyllä jännitti. Hän oli ihan paikoillaan ja luotti siihen, etten näe häntä korsien takaa, kun hän pysyy ihan liikkumatta.

Mutta minäpä näin. Otin kuvia zuumilla enkä yrittänytkään mennä lähemmäs, yritin vain pysyä paikoillani laiskassa virrassa ilman nopeita liikkeitä, etten säikäytä häntä. Pidätin henkeäkin kun niin kovin pelkäsin että säikäytän hänet tiehensä. Ja hyvin taisin onnistuakin varomaan, siinä olimme pitkän aikaa paikoillamme ja ihmettelimme toisiamme.

En kestä mikä sydäntenmurskaaja ❤

Uuden kameran testailua Ounasjoessa

Kesä on alkanut hienona ja olen päässyt jo monta kertaa kokeilemaan kuinka uusi kamera sukelluskoteloineen toimii veden alla. Kamera on siis Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelo nimeltään Canon WP-DC55. Olen ollut siihen hyvin tyytyväinen, kunnollista sukelluskoteloa on ihanan kätevä käyttää veden alla!

Tässä jutussa on muutamia omassa rannassa ottamiani kuvia. Joessa on hieman virtausta, joskaan ei kovin rajua tässä meidän kohdallamme. Silti on mukavaa että kotelossa ei ole ilmaa sisällä ja muutenkin että se on hyvin hallittavissa myös pinnan alla. Vaikka kotelo kelluukin irti päästettäessä, ei se toimi sentään samanlaisena ilmapussina kuin vanha Dicapac-koteloni. Ja aivan valtava plussa on, että kaikkia asetuksia sekä zoomia voi käyttää myös veden alla. Kun aurinko vaikkapa tulee esiin tai menee pilveen kesken kaiken, on asetuksia pystyttävä käyttämään.

Kuvien laatu on mielestäni suhteellisen hyvä huomioon ottaen että kyse ei ole huippukalliista kalustosta. Kamera tuntuu osaavan tarkentaa hyvin, eikä hukkakuvia tule enää otettua kuin murto-osa aiemmasta. Erityisen paljon tykkään myös siitä kuinka tällä systeemillä onnistuvat pinnan alta kohti yläpuolista maailmaa otetut kuvat sekä sellaiset kuvat, joissa ollaan vain puoliksi pinnan alla. Alla kuvat Hopialammelta ja Saivojärveltä.

Tokihan sitten jos tähän alkaisi laittamaan useampaa tonnia kiinni, olisi kuvanlaatu varmasti vielä eri. Mutta itse olen matalamman budjetin harrastajia ja tähän nykyiseen kamera+koteloyhdistelmään hyvin tyytyväinen.

Rannassamme liikkuu alati parvi mutuja, joiden kanssa kuvaamista on hauska harjoitella. Kalat pelästyvät nopeita liikkeitä, mutta kun etenee aivan hitaasti, päästävät ne hyvin lähelle ja saattavat jopa ympäröidä. Aiemmista kokemuksista oppineena tiedän että pikkukalaparvi voi olla kameralle hyvin hämmentävä kohde tarkennettavaksi ja saattaa käydä niin, että automaattitarkennus on lopulta aivan missä tahansa muualla mutta ei kaloissa. Nyt sekin ongelma tuntuu hiljalleen selättyvän.

Näillä havainnoin lähden pian todella mielelläni Hossaan jälleen valokuvaamaan. Saa nähdä tuleeko snorklausretkiä tehtyä vielä ennen sitäkin, omassa rannassa varmasti ainakin.

Tuulinen päivä Hopialammella

Kun kerran muutenkin tuli mutkaa Sodankylään ja oli lämmin hieno päivä, ei ollut mitään syytä olla poikkeamatta Hopialammella. Päivä oli todella tuulinen, melkein myrskytuulinen, joten mitään kovin rentouttavaa retkeä tästä ei tullut. Kalatkin loistivat poissaolollaan, edes Hopialammen vakiahven ei ollut kotona. Toisaalta menin tällä kertaa veteen eri paikasta kuin yleensä, joten uutta ja mielenkiintoista tuli joka tapauksessa koettua.

Olin liikkeellä Canonin kanssa ja se tuntui pääsevän todella oikeuksiinsa. Tuulen kanssa piti painia, mutta ainakin kameraa oli helppo käyttää ja näin koko ajan millaista kuvaa tuli. Ei tarvinnut ottaa kuvia varmuuden vuoksi, kun pystyin suoraan näkemään että tuleeko halutunlaista, terävää ja niin edelleen. Lisäksi vaikka tuuli oli sekoitellut veteen kaikenlaista hiukkasta, tuntui kameralla olevan varsin hyvä käsitys siitä, mihin pitäisi tarkentaa. Tässä julkaisemiani kuvia on pakattu eli ne eivät ole läheskään yhtä teräviä kuin alkuperäiset kuvat.

Olin mennyt uimaan Hopialammen laiturilta. Laiturin alla ja itse asiassa aivan heti rantaviivassa on hurja äkkisyvä – veteen pudottautuessani eivät jalat meinanneet yltää pohjaan, vaikka olin aivan kiinni rannan reunassa.

Lähdin polskuttelemaan laiturilta ensin vasemmalle, sitten oikealle. Kaikkialla oli valtavasti hakopuita ja piti hieman tiirailla reittiä, sillä osa puiden oksista ylsi aika korkealle. Jäykkäkouristusrokote on syytä olla voimassa tämän harrastuksen kanssa.

Liro lähti lentoon rannalta minun osuessani kohdalle. Muita ei näkynyt mailla halmeilla. Raatteet ja hillat kukkivat runsain määrin rannoilla.

Tuulen ja veden tuhistessa korvissa yhtä aikaa ei varsinaiseen meditatiiviseen tilaan tullut tällä kertaa päästyä. Samalla sain huomata senkin, kuinka paljon kova tuuli voi vaikuttaa vedessä liikkumiseen – vastatuuleen päästäkseen sai ihan oikeasti huhkia. Toki olisin voinut lasketella tuulen mukana pikkuruisen järven toiseen päähän ja rantautua siellä, mutta halusin nyt tällä kertaa nousta sieltä mistä laskeuduinkin.

Oli mukava huomata että Hopialammen mustana ammottava äkkisyvä ei enää tuntunut niin pelottavalta, että sen läsnäolo olisi hoputtanut minua järvestä ylös. Vaikka ei ollut kalaseuraakaan, ei pelkoa iskenyt. Ei, vaikka pariin kertaan tuijotin myös järven mustan reunan alle – suo kasvaa järven rannoilla veden päällä, jättäen alleen hurjan synkän onkalon – ja mietin, että katsookohan sieltä joku minua takaisin.

Kännyräpsy veteenmenopaikasta.

Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.

Piipahdus Jäämerelle: snorklausretki Pykeijassa

Ennen kuin tämän vuoden snorklauskausi pääsee alkamaan päätin vielä muistella tänne toissasyksyistä snorklausretkeäni Norjan Pykeijassa. Pykeija on pieni kylä Varanginvuonon rannalla Jäämeren äärellä. Kylän maisemaa hallitsee suuri valkoinen hiekkaranta ja vaikka elettiin jo syyskuuta, niin halusin käydä katsomassa miltä Jäämeren pinnan alla näyttää. 

Jatka lukemista Piipahdus Jäämerelle: snorklausretki Pykeijassa