Paluu Kuopion Valkeiseen

Viime kesältä on jäänyt kirjoittamatta muuan ihana snorklausmuisto, joka nyt tuokoon valoa, väriä ja vehreyttä näihin helmikuun pakkasiin. Palasin heinä-elokuun taitteessa nimittäin Kuopion Valkeinen-nimiseen järveen, joka oli aikoinaan ensimmäisiä niin upeita snorklaus- ja kuvauskohteita, että se oli suuressa roolissa koukuttamaan minut tähän koko harrastukseen. Siellä sain ensimmäistä kertaa kokea snorklaavani melkeinpä kuin akvaariossa, kasveja ja kaloja oli niin paljon.

Tällä kertaa sain siskoni miehen paikallisoppaaksi, ja hänen johdollaan löysimme järven rannalta hyvän kohdan mistä mennä veteen. Retki oli hieman tasapainottelua: taivas ei tiennyt ollako sateinen vai aurinkoinen, minkä lisäksi meillä oli aikataulu, sillä olimme menossa Nightwishia katsomaan Kuopio Rockiin vielä samana päivänä. Mutta aurinko paistoi kun laskeuduimme kalliolta veteen, ja vedessä levittäytyi kaikkialla paratiisimainen viidakko, joten karistin aikataulupaineet rantakivikoille ja jätin ne taakseni painuessani veden alle.

Valkeisen viidakon rehevyys ja tiheys toivat tunnelmaan pinnan alla melkoista intensiteettiä. Pienet ahvenet ja muut pikkukalat syöksyilivät siellä täällä minusta etäämmäs kasvuston kätköihin, mutta en voinut olla ajattelematta, milloin huomaan olevani silmäkkäin krokotiilin kokoisen hauen kanssa. En tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko sitä, koska ainahan hauki on joka retken toivelistalla. Mutta säikähdys, joka hauen huomaamisesta aina sekunnin sadasosassa tulee, on hiton kuumottava.

Nautin maisemasta suuresti ja tutkin sitä suorastaan ahmien. Näkyvyys oli hyvä ja kasvien runsaus mieletön. Siellä täällä pohjassa lepäsi myös suuria kiviä ja hakopuita. Suurempia kaloja en näkimiini saanut.

Onpa hyvä juttu että en pelkää vesikasveja, sillä täällä liikkuminen meni aika ajoin erilaisten varsien, lehväköiden ja suoranaisten pensaiden läpi lutvimiseksi.

Kuvien kanssa oli tällä reissulla vaikeuksia. Olin liikkeellä Canonin kanssa enkä tiedä, oliko suurempi ongelma kamerassa vai kuvaajassa. Valovoima ei tuntunut riittävän viidakon hämärässä, tai sitten minulla vain oli väärät asetukset, minkä lisäksi en osaa editissä poistaa RAW-kuvien mahdotonta kohinaa – pitäisi joskus perehtyä siihen. Juuri tuon vuoksi en yleensäkään kuvaa raakakuvia melkein koskaan, elleivät olosuhteet ole niin haastavat, että uskon raakamuodon pelastavan minut editissä.

Suomeksi siis lopputulos oli se, että suurin osa kuvista oli kovin puuroisia tai rakeisia. Osan olin ottanut jpegeinä (ne olivat puuroa) ja osan raweina (ne olivat rakeista puuroa). Siellä täällä kuviin osuneet kalat eivät olleet tallentuneet terävästi. Yllä olevista kuvista jälkimmäinen jäi ehdottomasti suosikikseni tältä reissulta. Ensi kerralla aion viedä tuohon järveen Fujifilmini, sen kanssa en ole tuolla vielä koskaan kuvannut.

Jalkoja ei tämän retken aikana tullut laskettua pohjaan. Pohja oli niin sankan kasvillisuuden peitossa, ettei sieltä selvää laskeutumispaikkaa erottunut eikä sinne tehnyt mielikään jalkojansa tunkea. Mikäs siinä oli leijuessa uskomattoman hienon maiseman yläpuolella, veden kannateltavana lämpimässä kesäpäivässä! Juuri tällaiset kohteet ovat ehdottomasti minusta hienointa maisemaa mitä veden alla voi olla. Ei elotonta tomupohjaa jaksa kovin kauaa tuijotella, vaikka vesi olisi kuin uima-altaassa. Kasvit, kalat, kivet ja puunrungot maalaavat maisemasta mielenkiintoisen, jännittävän ja elävän.

Valkeisessa erilaisten kasvilajien määrä sekä koko- ja muotokirjo ovat jotain sellaista, mitä en ole missään muualla vielä nähnyt. Eräs puunrungolla kasvava kasvi (oletan?) näytti aivan korallilta! Juuri kasvien vuoksi haluan palata sinne yhä uudelleen, toivottavasti taas jo tulevana kesänä. Jospa silloin myös kuvaajan ja kameran yhteistyökin toimisi.

Yksi note to self on tämän jutun puitteissa pakko tehdä. Minun on laitettava itseni järjestykseen originellikuvien säilyttämisen kanssa. Minulla on järkyttävä tapa hukata tai jopa poistaa originellit (!!?!??) ja säilyttää vain joitain editoituja kuvia, jotka olen sitä paitsi vielä pienentänytkin niin, ettei niille voi enää myöhemmin tehdä juuri mitään. Editointitaidot kehittyvät kuitenkin vuosi vuodelta ja kuva, jota en vuosi sitten onnistunut leipomaan Lightroomissa mitenkään hyvän näköiseksi, voisi vuoden päästä olla jo aivan pelastettavissa, jos vain originelli olisi tallessa. Minun on luvattava itselleni, että säästän originellit jatkossa merkittävästi tunnollisemmin kuin tähän mennessä!

Valkiajärvi, Kitee

Ensikosketukseni Kiteen Valkiajärveen tapahtui lokakuussa 2020 niin, että seuraavana päivänä satoi lunta. Oli siis melko kylmä. Tänä vuonna keskikesän Kitee-reissullamme oli lämmin ja aurinkoinen sää, joten Valkiajärveä oli ”hieman” mukavampi tutkia!

Itse asiassa paikka oli melkoinen paratiisi.

Sukeltajien laiturilla oli väkeä, joten seurailin metsäpolkua hieman syrjemmäs ja menin veteen vähän kivikkoisemmasta, joskin matalasta rannasta. Paksu koivu oli pötkähtänyt veteen ja sen rungon päältä oli hyvä laskeutua kivipohjalle. Osa kivistä oli liukkaita ja kielen sai pitää keskellä suuta kunnes oli sen verran kauempana, että veden varaan pystyi pudottautumaan.

Järvi oli kirkas ja kaunis. Oli mukava uida aution, metsäisen rannan tuntumassa. Pohjalla oli paljon kiviä ja hakopuita, kunnes se pienen matkan päässä pudottautui syvyyksiin ja lakkasi näkymästä.

Hermoilin mielessäni että sukeltaja ilmestyy jostain ja säikäyttää minut, mutta niin ei lopulta käynyt. Ainoa seuralaiseni järvessä oli pieni parvi pikkuruisia ahvenia.

Hakopuita tosiaan oli valtavasti, osa oli ollut vedessä jo pitkään ja osa oli tainnut rojahtaa veteen suht hiljattain. Koivuissa ainakin näytti olevan tuohi vielä tallella. Korkealle, melkein pintaan kurkottavien oksien lomassa oli hauska kellua. Näkyvyys kantoi pitkälle ja aurinko lämmitti, kaikki olosuhteet olivat todella kohdillaan.

Pohjassa ei juurikaan kasvanut kasveja, lähinnä noita tuollaisia joita alla olevassa kuvassa kasvaa… Mikähän se tuon nimi on, tuota näkee monessa paikkaa? Kaunis kasvi, usein melkeinpä viininpunainen.

En törmännyt haukeen sen enempää kuin sukeltajiinkaan. Isommat kalat ovat ehkä syvemmällä järvessä? Toisaalta Öllörissä, joka mielestäni on monin tavoin samantapainen järvi, on yleensä aina isojakin kaloja tavattavissa myös rantaviivan tuntumassa, joten ehkä tällä kertaa kalat eivät nyt vain sattuneet olemaan tavattavissa Valkiajärven tuossa rannassa.

Mutta mitäpä tuosta. Kirkkaassa, kauniissa järvessä, lämpimän ja kirkkaan kesäauringon hellimänä oli ihana kellua ja tutkiskella maisemia kaikessa rauhassa. Tänne haluan palata vielä monesti, muistoissani olen jo palannutkin.

Kitee-reissulla löytyi tällä kertaa myös Valkialampi-niminen pieni järvi, jossa oli uimalaiturikin ja näkyi ahvenia. Vesi ei ollut yhtä kirkasta kuin Valkiajärvessä, mutta kirkasta kuitenkin, ja siellä näytti olevan paljon kasveja. Siellä en tällä kertaa tullut veteen menneeksi, mutta ensi reissulla menen ihan varmasti ❤

Sonnanen, Heinola

Ensilumi on jo satanut Lappiin ainakin suurille tuntureille, mutta muutama vedenalaismuisto menneeltä kesältä on yhä kirjoittamatta. Yksi menneen kesän hienoimmista uusista kohteista oli Heinolan Sonnanen, jonka sain ujutettua matkamme varrelle kesälomareissulla. En tiennyt oikein yhtään mitä odottaa, sillä Heinolan seutu on minulle kaikkea muuta kuin tuttua aluetta. Sonnanen on järvi Paistjärven retkeilyalueella, ja paikka näytti todella yllättävän kauniilta. En osannut odottaa niin pieniä teitä, komeita metsiä ja suurta rauhaa, jonka sieltä löysimme.

Osuimme järvelle todella rankan sateen jälkeen, ja metsä oli aivan kertakaikkisen litimärkä. Seurailimme pientä hiekkatietä ja jätimme auton paikkaan, jossa tieltä erkani kärrytie kohti rantaa. Mies jäi autoon odottelemaan siksi aikaa kun minä kävin järvessä.

Olin lumoissani rannan kauneudesta. Aurinko toi esiin märän metsän vesipisarat, värit ja tuoksut todella voimakkaina. Rantatörmällä kasvoi juolukkaa, leppää ja monia muita kasveja, hiekkaranta tarjosi helpon paikan mennä veteen. Pohja oli hieman mutainen, mutta ei onneksi niin ettei siitä olisi ilennyt mennä.

Vesi oli kirkasta, melkein turkoosia, ja siellä kasvoi rentukoita.

Rentukat olivat mukava yllätys, ne tekivät muutoin melko tyhjästä maisemasta kauniin. Muutama irtonainen oksankarahka lepäsi pohjassa siellä täällä, mutta rentukat kasvoivat kauniina ryppäinä ja niiden lomassa oli hauska liikkua.

Sonnasen pinnan alla on vedenalainen harjanne, joka erottuu hyvin esimerkiksi sateliittikuvasta. Seurailin harjua pienen matkaa, mutta pohja oli melko tyhjää kiveä ja tomua, joten palasin ennemmin rentukoiden pariin maisemaa katselemaan.

Pian huomasin hauen piilottelemassa oksan alla.

Hauki oli melko pieni ja hyvin suloinen. Hän jäi ainoaksi kohtaamakseni kalaksi tällä retkellä. Hetken aikaa uimme samaa matkaa harjun tuntumassa.

Sonnaseen tekee ehdottomasti mieli palata uudelleen, järvi on melko suuri ja paikkoja mennä veteen näytti olevan monia. Ehdottomasti aion sisällyttää tämän paikan tuleviinkin kesälomareissuihin.