Paluu Kuopion Valkeiseen

Viime kesältä on jäänyt kirjoittamatta muuan ihana snorklausmuisto, joka nyt tuokoon valoa, väriä ja vehreyttä näihin helmikuun pakkasiin. Palasin heinä-elokuun taitteessa nimittäin Kuopion Valkeinen-nimiseen järveen, joka oli aikoinaan ensimmäisiä niin upeita snorklaus- ja kuvauskohteita, että se oli suuressa roolissa koukuttamaan minut tähän koko harrastukseen. Siellä sain ensimmäistä kertaa kokea snorklaavani melkeinpä kuin akvaariossa, kasveja ja kaloja oli niin paljon.

Tällä kertaa sain siskoni miehen paikallisoppaaksi, ja hänen johdollaan löysimme järven rannalta hyvän kohdan mistä mennä veteen. Retki oli hieman tasapainottelua: taivas ei tiennyt ollako sateinen vai aurinkoinen, minkä lisäksi meillä oli aikataulu, sillä olimme menossa Nightwishia katsomaan Kuopio Rockiin vielä samana päivänä. Mutta aurinko paistoi kun laskeuduimme kalliolta veteen, ja vedessä levittäytyi kaikkialla paratiisimainen viidakko, joten karistin aikataulupaineet rantakivikoille ja jätin ne taakseni painuessani veden alle.

Valkeisen viidakon rehevyys ja tiheys toivat tunnelmaan pinnan alla melkoista intensiteettiä. Pienet ahvenet ja muut pikkukalat syöksyilivät siellä täällä minusta etäämmäs kasvuston kätköihin, mutta en voinut olla ajattelematta, milloin huomaan olevani silmäkkäin krokotiilin kokoisen hauen kanssa. En tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko sitä, koska ainahan hauki on joka retken toivelistalla. Mutta säikähdys, joka hauen huomaamisesta aina sekunnin sadasosassa tulee, on hiton kuumottava.

Nautin maisemasta suuresti ja tutkin sitä suorastaan ahmien. Näkyvyys oli hyvä ja kasvien runsaus mieletön. Siellä täällä pohjassa lepäsi myös suuria kiviä ja hakopuita. Suurempia kaloja en näkimiini saanut.

Onpa hyvä juttu että en pelkää vesikasveja, sillä täällä liikkuminen meni aika ajoin erilaisten varsien, lehväköiden ja suoranaisten pensaiden läpi lutvimiseksi.

Kuvien kanssa oli tällä reissulla vaikeuksia. Olin liikkeellä Canonin kanssa enkä tiedä, oliko suurempi ongelma kamerassa vai kuvaajassa. Valovoima ei tuntunut riittävän viidakon hämärässä, tai sitten minulla vain oli väärät asetukset, minkä lisäksi en osaa editissä poistaa RAW-kuvien mahdotonta kohinaa – pitäisi joskus perehtyä siihen. Juuri tuon vuoksi en yleensäkään kuvaa raakakuvia melkein koskaan, elleivät olosuhteet ole niin haastavat, että uskon raakamuodon pelastavan minut editissä.

Suomeksi siis lopputulos oli se, että suurin osa kuvista oli kovin puuroisia tai rakeisia. Osan olin ottanut jpegeinä (ne olivat puuroa) ja osan raweina (ne olivat rakeista puuroa). Siellä täällä kuviin osuneet kalat eivät olleet tallentuneet terävästi. Yllä olevista kuvista jälkimmäinen jäi ehdottomasti suosikikseni tältä reissulta. Ensi kerralla aion viedä tuohon järveen Fujifilmini, sen kanssa en ole tuolla vielä koskaan kuvannut.

Jalkoja ei tämän retken aikana tullut laskettua pohjaan. Pohja oli niin sankan kasvillisuuden peitossa, ettei sieltä selvää laskeutumispaikkaa erottunut eikä sinne tehnyt mielikään jalkojansa tunkea. Mikäs siinä oli leijuessa uskomattoman hienon maiseman yläpuolella, veden kannateltavana lämpimässä kesäpäivässä! Juuri tällaiset kohteet ovat ehdottomasti minusta hienointa maisemaa mitä veden alla voi olla. Ei elotonta tomupohjaa jaksa kovin kauaa tuijotella, vaikka vesi olisi kuin uima-altaassa. Kasvit, kalat, kivet ja puunrungot maalaavat maisemasta mielenkiintoisen, jännittävän ja elävän.

Valkeisessa erilaisten kasvilajien määrä sekä koko- ja muotokirjo ovat jotain sellaista, mitä en ole missään muualla vielä nähnyt. Eräs puunrungolla kasvava kasvi (oletan?) näytti aivan korallilta! Juuri kasvien vuoksi haluan palata sinne yhä uudelleen, toivottavasti taas jo tulevana kesänä. Jospa silloin myös kuvaajan ja kameran yhteistyökin toimisi.

Yksi note to self on tämän jutun puitteissa pakko tehdä. Minun on laitettava itseni järjestykseen originellikuvien säilyttämisen kanssa. Minulla on järkyttävä tapa hukata tai jopa poistaa originellit (!!?!??) ja säilyttää vain joitain editoituja kuvia, jotka olen sitä paitsi vielä pienentänytkin niin, ettei niille voi enää myöhemmin tehdä juuri mitään. Editointitaidot kehittyvät kuitenkin vuosi vuodelta ja kuva, jota en vuosi sitten onnistunut leipomaan Lightroomissa mitenkään hyvän näköiseksi, voisi vuoden päästä olla jo aivan pelastettavissa, jos vain originelli olisi tallessa. Minun on luvattava itselleni, että säästän originellit jatkossa merkittävästi tunnollisemmin kuin tähän mennessä!

Valkiajärvi, Kitee

Ensikosketukseni Kiteen Valkiajärveen tapahtui lokakuussa 2020 niin, että seuraavana päivänä satoi lunta. Oli siis melko kylmä. Tänä vuonna keskikesän Kitee-reissullamme oli lämmin ja aurinkoinen sää, joten Valkiajärveä oli ”hieman” mukavampi tutkia!

Itse asiassa paikka oli melkoinen paratiisi.

Sukeltajien laiturilla oli väkeä, joten seurailin metsäpolkua hieman syrjemmäs ja menin veteen vähän kivikkoisemmasta, joskin matalasta rannasta. Paksu koivu oli pötkähtänyt veteen ja sen rungon päältä oli hyvä laskeutua kivipohjalle. Osa kivistä oli liukkaita ja kielen sai pitää keskellä suuta kunnes oli sen verran kauempana, että veden varaan pystyi pudottautumaan.

Järvi oli kirkas ja kaunis. Oli mukava uida aution, metsäisen rannan tuntumassa. Pohjalla oli paljon kiviä ja hakopuita, kunnes se pienen matkan päässä pudottautui syvyyksiin ja lakkasi näkymästä.

Hermoilin mielessäni että sukeltaja ilmestyy jostain ja säikäyttää minut, mutta niin ei lopulta käynyt. Ainoa seuralaiseni järvessä oli pieni parvi pikkuruisia ahvenia.

Hakopuita tosiaan oli valtavasti, osa oli ollut vedessä jo pitkään ja osa oli tainnut rojahtaa veteen suht hiljattain. Koivuissa ainakin näytti olevan tuohi vielä tallella. Korkealle, melkein pintaan kurkottavien oksien lomassa oli hauska kellua. Näkyvyys kantoi pitkälle ja aurinko lämmitti, kaikki olosuhteet olivat todella kohdillaan.

Pohjassa ei juurikaan kasvanut kasveja, lähinnä noita tuollaisia joita alla olevassa kuvassa kasvaa… Mikähän se tuon nimi on, tuota näkee monessa paikkaa? Kaunis kasvi, usein melkeinpä viininpunainen.

En törmännyt haukeen sen enempää kuin sukeltajiinkaan. Isommat kalat ovat ehkä syvemmällä järvessä? Toisaalta Öllörissä, joka mielestäni on monin tavoin samantapainen järvi, on yleensä aina isojakin kaloja tavattavissa myös rantaviivan tuntumassa, joten ehkä tällä kertaa kalat eivät nyt vain sattuneet olemaan tavattavissa Valkiajärven tuossa rannassa.

Mutta mitäpä tuosta. Kirkkaassa, kauniissa järvessä, lämpimän ja kirkkaan kesäauringon hellimänä oli ihana kellua ja tutkiskella maisemia kaikessa rauhassa. Tänne haluan palata vielä monesti, muistoissani olen jo palannutkin.

Kitee-reissulla löytyi tällä kertaa myös Valkialampi-niminen pieni järvi, jossa oli uimalaiturikin ja näkyi ahvenia. Vesi ei ollut yhtä kirkasta kuin Valkiajärvessä, mutta kirkasta kuitenkin, ja siellä näytti olevan paljon kasveja. Siellä en tällä kertaa tullut veteen menneeksi, mutta ensi reissulla menen ihan varmasti ❤

Sonnanen, Heinola

Ensilumi on jo satanut Lappiin ainakin suurille tuntureille, mutta muutama vedenalaismuisto menneeltä kesältä on yhä kirjoittamatta. Yksi menneen kesän hienoimmista uusista kohteista oli Heinolan Sonnanen, jonka sain ujutettua matkamme varrelle kesälomareissulla. En tiennyt oikein yhtään mitä odottaa, sillä Heinolan seutu on minulle kaikkea muuta kuin tuttua aluetta. Sonnanen on järvi Paistjärven retkeilyalueella, ja paikka näytti todella yllättävän kauniilta. En osannut odottaa niin pieniä teitä, komeita metsiä ja suurta rauhaa, jonka sieltä löysimme.

Osuimme järvelle todella rankan sateen jälkeen, ja metsä oli aivan kertakaikkisen litimärkä. Seurailimme pientä hiekkatietä ja jätimme auton paikkaan, jossa tieltä erkani kärrytie kohti rantaa. Mies jäi autoon odottelemaan siksi aikaa kun minä kävin järvessä.

Olin lumoissani rannan kauneudesta. Aurinko toi esiin märän metsän vesipisarat, värit ja tuoksut todella voimakkaina. Rantatörmällä kasvoi juolukkaa, leppää ja monia muita kasveja, hiekkaranta tarjosi helpon paikan mennä veteen. Pohja oli hieman mutainen, mutta ei onneksi niin ettei siitä olisi ilennyt mennä.

Vesi oli kirkasta, melkein turkoosia, ja siellä kasvoi rentukoita.

Rentukat olivat mukava yllätys, ne tekivät muutoin melko tyhjästä maisemasta kauniin. Muutama irtonainen oksankarahka lepäsi pohjassa siellä täällä, mutta rentukat kasvoivat kauniina ryppäinä ja niiden lomassa oli hauska liikkua.

Sonnasen pinnan alla on vedenalainen harjanne, joka erottuu hyvin esimerkiksi sateliittikuvasta. Seurailin harjua pienen matkaa, mutta pohja oli melko tyhjää kiveä ja tomua, joten palasin ennemmin rentukoiden pariin maisemaa katselemaan.

Pian huomasin hauen piilottelemassa oksan alla.

Hauki oli melko pieni ja hyvin suloinen. Hän jäi ainoaksi kohtaamakseni kalaksi tällä retkellä. Hetken aikaa uimme samaa matkaa harjun tuntumassa.

Sonnaseen tekee ehdottomasti mieli palata uudelleen, järvi on melko suuri ja paikkoja mennä veteen näytti olevan monia. Ehdottomasti aion sisällyttää tämän paikan tuleviinkin kesälomareissuihin.

Onnistunut kuvauskierros Hietajärvellä, Enontekiö

Ennen kuin on aika lähteä tutkimaan täysin uusia vesiä Rokuan kansallispuistoon, päätin käydä vielä ensimmäistä kertaa tälle kesää Hietajärvessä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Järvelle on muutaman kilometrin kävely suuntaansa. Olen snorklannut täällä kaksi kertaa aiemminkin (ainakin?) mutta kuvaaminen on ollut tahmaista. Ensimmäisellä kerralla ei Olympuksen valovoima riittänyt ja toisella kertaa oli niin tuulista, että Fujifilm Dicapac-pussissaan ei tiennyt mihin tarkentaa. Suurin osa kuvista oli tarkentunut vedessä leijuviin hiukkasiin.

Nyt oli lämmin, tyyni ja aurinkoinen keli. Siispä aivan täydelliset olosuhteet, ja lisäksi kamerana oli Canon kunnollisessa kotelossaan.

Hietajärven ranta on jonkin matkaa matala, mutta syvenee kyllä tasaisesti ja isomman kynnyksen kohdalla syvenee näkymättömiin varsin nopeasti. Snorklatessahan sillä ei ole mitään väliä, siinä saa leijua pinnalla kuin korkki ja rauhassa ihastella pohjan maisemia.

Järven pohja on hiekkakenttä, ja ainakin näillä sijoilla kasveja on kovin vähän. Sen sijaan suuria ja todella tuuheita hakopuita pinnan alla riittää, niitä on kaatunut järveen jyrkästä hiekkatörmästä. Parissa kohtaa niiden oksistot yltävät lähelle pintaa ja niitä pitää väistää.

Oli ihana tutkia tätä rantaa näin tyynenä päivänä. Hakopuut voivat joskus olla hermostuttavia, ja tuuli etenkin voi tehdä snorklausreissusta hyvin intensiivisen, eikä kovin rentouttavan. Nyt leijuin täysin pysähtyneen maailman yllä ja näkyvyys kantoi todella kauas. Pinnalta katsottuna olin nähnyt myös kalojen käyvän pinnassa, mutta veden alla heitä ei ollut tavattavissa tällä kertaa.

Uin pitkän matkaa ja kokeilin myös tehdä sukelluksia kokonaan uppeluksiin päästäkseni lähemmäs pohjaa ja kokeakseni miltä se tuntuu. Se tuntui aika epämiellyttävältä. Pystyn pidättämään kyllä hengitystä aika hyvin, mutta korviin sattui ja vielä isompi ongelma oli se, että keho koitti nousta pintaan niin vauhdilla, että pohjan tuntumassa pysyminen edes sekunteja vaati kovaa ponnistelua. Ei auttanut vaikka kokeili tyhjentää keuhkot ennen sukellusta.

En aio kokeilla sitä enää, ellen sitten joskus kokeile ottaa painovyötä avuksi. Liekö sen arvoista? Snorklaamisen suurin merkitys minulle on se miten rentouttavaa, meditatiivista, leppoisaa ja hidasta se on. Uppeluksissa oleminen oli kaikkea muuta.

Tein parikin kunnon kierrosta, aurinko tuli ja meni pilvien laukkoessa taivaalla. Rantaan tullessani sain todeta, että taas oli pyyhe unohtunut. Se odotti kotona sohvalla. En edes muista, monesko kerta. Onneksi lämmin kesäpäivä kuivatti nopeasti.

Kyselin Instagramissa jo vinkkejä Rokuan kirkkaimmista lammista ja sainkin monta, ainakin neljä tai viisi kohdevinkkiä. Majoituksemme on aivan kansallispuiston rajalla ja vaikka aikaa on vähän, uskon, että ehdin ainakin parissa järvessä hyvin käydä.

Umpi-Valkeainen, Hossa

Umpi-Valkeaisen rannalla olin käynyt kerran ennenkin, kun kesällä 2016 vierailin Hossassa ensimmäistä kertaa mieheni kanssa. Muistan kun pysähdyimme tulipaikalle ja annoimme koiran kahlata vedessä vilvoittautumassa, ja siinä hetkessä otin rannasta myös kuvia.

Satuin katselemaan noita kuvia uudelleen viime talvena ja vasta silloin huomioni kiinnittyi kunnolla järven veteen. Sehän oli aivan turkoosia! Kuvat näyttivät siltä kuin ne olisi muokattu aivan epätodellisiksi, kun kirkkaus ja turkoosi väri olivat niin upeat. Niinpä päätin, että tänä kesänä Hossassa Umpi-Valkeainen olisi ehdottomasti kohdelistallani.

Hiekkatien vierestä löytyi parkkipaikka ja siitä lähti leveä reitti järven rantaan. Tälle järvelle myydään kalastuslupia ja veikkaanpa että juuri kalastuksen vuoksi moni tänne saapuu. Rannassa oli veneitä ja hiekkaa niin, että siitä pääsi kivasti veteen.

Veden alla oli tosi erilainen maisema kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt missään. Pohja oli kauttaaltaan hiekkaa, ja hiukan syvemmällä hiekan päällä kasvoi kuin vihreää, matalaa nurmikkoa. Valkoisesta hiekasta kasvoi punaisia vesikasveja.

Järvi syveni maltillisesti ja vaikka olin jo aika kaukana rannasta, pohja näkyi silti kirkkaan veden läpi vielä varsin monen metrin syvyyteen.

Rakastin sitä miltä veden pinta näytti alhaalta päin tällä kelillä näin kirkkaassa järvessä.

Uin hyvän matkaa suhteellisen lähellä rantaa ja koitin tavoittaa silmillä kaloja. Tällä kertaa ei ollut kuitenkaan ketään kotona.

Kun huomasin että eväkkäitä ei tällä kertaa ollut kaverina, päätin ottaa rauhassa ilon irti kirkkaasta vedestä, kauniista maisemasta ja juuri sopivasti syvenevästä rannasta. Uin yksinomaan nautiskellen siitä lentämisen tunteesta, joka juuri noissa olosuhteissa on kaikkein parhaimmillaan.

Täydellisen rauhan tunne oli siltäkin osin vaivaton saavuttaa, ettei tuullut. Vähänkin kovempi tuuli tuntuu myös pinnan alla, ainakin kun snorklaajana on pysyttävä pinnassa jolloin aallokko lotkuu kehossa ja korvissa. Nyt keli oli niin tyyni, että korvissa oli vain hiljaisuus ja jokainen pienikin liike riitti ohjaamaan kulkua.

Tämä oli tosiaan viimeisimmän Hossa-reissuni viimeinen kohde, ja järvestä noustuani lähdimme saman tien ajamaan kohti pohjoista. Minulle taitaa riittää kesälomia vielä syksyyn ja mietinkin, olisiko yhdistetty ruska- ja snorklausretki Hossaan mahdollinen vielä tänä vuonna. Meiltä ajaa sinne mukavien taukojen kera kuutisen tuntia, joten parin, kolmen yön reissu voisi olla hyvinkin vaivaton toteuttaa. Jos Hossan vedet ovat näin kirkkaita kesällä, niin voivatko ne olla vieläkin kirkkaampia syksyllä? Onko se edes mahdollista?

Tänään snorklataan Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa!

Keski-Valkeainen ja kaunis hauki, Hossa

Perjantaina retkipäivän viimeinen kohde oli Muikkupuro. Olin ollut siellä ennenkin ainakin pari kertaa ellen kolmekin, joten tiesin, että paikka on hieno ja että vedet sen ympärillä ovat kirkkaita. Muikkupuro on lyhyt ja matala puronmutka Iso- ja Keski-Valkeaisen välissä. Sinne johtaa 1,5 kilometriä pitkä reitti.

Reitin varrelta oli yksi todella upea näkymä Iso-Valkeaiselle.

Eikä uimarantakaan hassumpi ollut.

Uimaan pääsi helposti siitä kohtaa missä Muikkupuro laski Keski-Valkeaiseen ja törmästä näki, että siitä oli veteen mennyt aikojen saatossa jo moni muukin. Eikä ihme, hiekkapohja oli valkoinen ja vesi kuin uima-altaassa – kuka sellaista voisi vastustaa?

Laitan näihin kuviin verrokiksi aina muokatun kuvan ja sen originellin, niin näkee millaista kuvaa Canon veden alla oikeastaan ottaa. Muokkaamaton versio on aina oikealla.

Vedenalainen maailma oli turkoosi ja valkoinen. Siellä huojui kaislanvarsia sekä erilaisia kauniita vesikasveja harvassa siellä täällä. Pohjalla ei matalaa kasvistoa näkynyt, vain tasainen kenttä.

Pikkuruisia ahvenia ilmestyi muutama. Ne olivat haaleita ja todella hyvin sulautuivat omaan maisemaansa.

Vesikasvien kauneutta teki mieli pysähtyä tutkimaan vähän lähempää. Mikähän se tämäkin on?

Vesi oli sopivan lämmintä ja toisin kuin Öllöri, tämä järvi ei puhkunut syvyyksistään kylmiä virtauksia. Mietin mielessäni että miksi kukaan suomalainen lähtee kotimaata kauemmas reissuun, itse en olisi osannut täydellisempää paikkaa ja hetkeä kuvitella.

Koska olin juuri hetkeä aiemmin tavannut ison hauen Öllörissä, en ollut varautunut siihen, että uusi haukikohtaaminen tulisi näin pian. Mutta siinä hän oli, harvan kaislikon reunassa ja katsoi minua suoraan sieluun. Pituutta tällä kalalla oli ehkä noin 40 senttiä. Varoin visusti tekemästä nopeita liikkeitä, ettei hän säikähtäisi pois. Kala pysyi paikoillaan, ja lopulta ohitimme toisemme hitaasti ja kunnioittavasti vajaan metrin välillä.

Minun ollessani menossa jo hauesta ohi, hänkin jatkoi hitain liikkein matkaansa. Tuntui hienolta saada katsoa kun niin upean kaunis ja isokin kala ui rauhallisesti pois, jotenkin tuintui että olin saanut luottamuksen.

Rannalta käsin näkyi vielä kuinka hauki peuhasi vedessä matalassa rannassa. Olipa upea kokemus kaiken kaikkiaan, sitä kelpaa taas muistella talven pimeinä ja kylminä kuukausina.

Vielä yksi muistelo on Hossasta jäljellä, nimittäin Umpi-Valkeainen. Myös Ounasjoesta on uusilta sijoilta tarinaa, ja kesälomakin lähestyy joten varmasti tulee paljon vietettyä pinnan alla aikaa tulevina viikkoina. Kolmenkymmenen asteen lämmöt ja kirkas auringonpaiste ovat jatkuneet jo pitkään. Vaikka helle hellittäisikin niin toivottavasti aurinkoisia päiviä riittää loppukesällekin.

Paluu Hossaan: iso hauki Öllörissä

Viime viikolla koitti odotettu paluu Hossaan Kainuuseen. Olin käynyt siellä melkein tasan vuotta aiemmin ensimmäistä kertaa snorklaamassa, ja heti tuon reissun jälkeen oli uusi reissu ilmestynyt haaveisiin – päätin, että Hossaan pitää päästä vähintään kerran vuodessa.

Aikaa oli vain yksi ehjä päivä, mutta ehdin käydä rauhassa neljässä eri järvessä, joista kaksi oli itselleni uusia. Käymäni järvet olivat tällä kertaa Öllöri, Huosilampi, Keski-Valkeainen ja Umpi-Valkeainen. Jokaisesta järvestä löytyi jotain ihanaa ja kaunista – ensimmäisenä vuorossa oli Öllöri.

Menin uimaan samasta paikasta kuin viimeksikin, luontokeskuksen vierestä. Siinä on sellainen paikka josta näkee, että moni muukin on uimassa käynyt, vaikka se ei ole virallinen ranta. Maasto on kulunut ja siinä kohdin on järvessä hyvä hiekkapohja. Yllä oleva kuva on otettu kuitenkin Öllörin ohi kulkevalta autotieltä. Järvi taitaa olla aika hiekkarantainen kauttaaltaan.

Kelikin oli melkein samanlainen kuin edellisellä kerralla, ihanan aurinkoinen. Öllöri oli kirkas ja upea, pienet ahvenet parveilivat siellä täällä ja arkoina pakenivat minua jo aika kaukaa. Suuret puunrungot makasivat vedessä sikin sokin ja näkyvyyttä oli niin monta metriä, etten todellakaan osaa arvioida. Nautin siitä samasta tunteesta kuin aina täällä – ihan kuin saisi lentää. Uimassa ollut kaverinikin ihmetteli että onpa merkillistä nähdä uidessa oma varjonsa vaikka selvästi näkee, että pohjaan on metrejä matkaa.

Erilaisten vesikasvien ansiosta maisema todella oli kuin akvaariossa. Nuoret ja haaleat ahvenet maastoutuivat hyvin, yllä olevassa kuvassakin niitä on neljä.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen ei vastaan ollut tullut mitään suurempia kaloja, ahvenetkin olivat hädin tuskin vaaksan mittaisia. Vaikkakin pieniä ja arkoja, ne toivat maisemaan kivasti eloa. Sain kuulla että Eräluvat-Youtubekanavalle oli juuri avattu Ahvenlive Öllöristä. Se löytyy täältä. On muuten koukuttava 😀

Kelluin vedessä ja nautin kesästä niin täysillä kuin ihminen vain voi. Kaikki oli niin täydellistä. Paratiisimainen järvi, Kainuun lumo, kotimaa kaikkein kauneimmillaan. Lämmintä, aurinkoista, ja samaan aikaan kuitenkin Öllörin syvyyksistä tuulahti sopivin väliajoin hyvinkin viileää vettä oloa vilpoistamaan. En olisi voinut siinä hetkessä toivoa mitään enempää.

Pienen tauon jälkeen lähdin toiseen suuntaan katselemaan, mitä siellä näkyisi.

Sieltä löytyikin sitten suurin hauki tähän mennessä. Se makasi pohjassa risun päällä eikä liikkunut lainkaan. Tajusin heti että kala oli isompi kuin mitä olin koskaan kohdannut. Ei se mikään jättimörkö ollut, mutta sellainen nyt kuitenkin että todellakin herätti kunnioituksen ja pikkaisen jännittikin. Jo hauen piirteet olivat sellaiset, ettei pienemmillä hauilla noin jytkyjä linjoja ole.

Huomasin hauen sen verran myöhään etten ehtinyt enää pysähtyä ilman nopeita liikkeitä, joten liu’uin suoraan sen yläpuolelta ohi. Varovasti sitten käännyin ja katselin kalaa pitkän aikaa.

Mietin, nukkuiko se. Vai oliko juuri tapellut ja kokoili nyt itseään? Ainakin sillä oli lommo kyljessä.

Kyllä oli uskomattoman kaunis otus.

Tuntui silti jotenkin todella vistolta kääntää selkänsä näinkin isolle petokalalle, kun lähdin uimaan pois päin. Ajattelin kaikkia niitä varpaita jotka heiluivat suoraan hauen silmien edessä minun lähtiessäni! Mutta turhaanpa pelkäsin, kala jäi niille sijoilleen. Toivottavasti on kunnossa.

Vertailin kotona hauen kuvia viime vuonna Öllörissä kuvaamiini haukiin, mutta ei ollut sama kala kyseessä.

Huosilampi

Melkein heti Öllörin jälkeen poikkesin vielä viereisessä Huosilammessa, jossa viime kesänä tapasin mm. jättiahvenen. Sama ahven ei ollut paikalla tällä kertaa (haluan uskoa että hän elää ja voi hyvin yhä), mutta jälleen kerran heti veteen mennessäni parvi hieman pienempiä ahvenia ympäröi minut. Oli tosi mahtava tunne jälleen kokea se ilo, kun sai seurata niiden liikkeitä ja uteliaisuutta. Kuvista suurin osa epäonnistui kun kohdennus ja tarkennus eivät osuneet kohdilleen – kalat nimittäin uivat pääasiassa allani ja takanani, ja jouduin kuvaamaan sokkona. Mutta mitäpä tuosta, ihana muisto jäi ❤ Muutama kala kyllä tuli aivan linssiin kiinni ihmettelemään että mitä teen.

Huosilammen jälkeen oli aika mennä kokonaan vieraaseen järveen, Keski-Valkeaiseen. Sieltäkin löytyi upea hauki – kirjoitan siitä myöhemmin!

Tuulinen päivä Hopialammella

Kun kerran muutenkin tuli mutkaa Sodankylään ja oli lämmin hieno päivä, ei ollut mitään syytä olla poikkeamatta Hopialammella. Päivä oli todella tuulinen, melkein myrskytuulinen, joten mitään kovin rentouttavaa retkeä tästä ei tullut. Kalatkin loistivat poissaolollaan, edes Hopialammen vakiahven ei ollut kotona. Toisaalta menin tällä kertaa veteen eri paikasta kuin yleensä, joten uutta ja mielenkiintoista tuli joka tapauksessa koettua.

Olin liikkeellä Canonin kanssa ja se tuntui pääsevän todella oikeuksiinsa. Tuulen kanssa piti painia, mutta ainakin kameraa oli helppo käyttää ja näin koko ajan millaista kuvaa tuli. Ei tarvinnut ottaa kuvia varmuuden vuoksi, kun pystyin suoraan näkemään että tuleeko halutunlaista, terävää ja niin edelleen. Lisäksi vaikka tuuli oli sekoitellut veteen kaikenlaista hiukkasta, tuntui kameralla olevan varsin hyvä käsitys siitä, mihin pitäisi tarkentaa. Tässä julkaisemiani kuvia on pakattu eli ne eivät ole läheskään yhtä teräviä kuin alkuperäiset kuvat.

Olin mennyt uimaan Hopialammen laiturilta. Laiturin alla ja itse asiassa aivan heti rantaviivassa on hurja äkkisyvä – veteen pudottautuessani eivät jalat meinanneet yltää pohjaan, vaikka olin aivan kiinni rannan reunassa.

Lähdin polskuttelemaan laiturilta ensin vasemmalle, sitten oikealle. Kaikkialla oli valtavasti hakopuita ja piti hieman tiirailla reittiä, sillä osa puiden oksista ylsi aika korkealle. Jäykkäkouristusrokote on syytä olla voimassa tämän harrastuksen kanssa.

Liro lähti lentoon rannalta minun osuessani kohdalle. Muita ei näkynyt mailla halmeilla. Raatteet ja hillat kukkivat runsain määrin rannoilla.

Tuulen ja veden tuhistessa korvissa yhtä aikaa ei varsinaiseen meditatiiviseen tilaan tullut tällä kertaa päästyä. Samalla sain huomata senkin, kuinka paljon kova tuuli voi vaikuttaa vedessä liikkumiseen – vastatuuleen päästäkseen sai ihan oikeasti huhkia. Toki olisin voinut lasketella tuulen mukana pikkuruisen järven toiseen päähän ja rantautua siellä, mutta halusin nyt tällä kertaa nousta sieltä mistä laskeuduinkin.

Oli mukava huomata että Hopialammen mustana ammottava äkkisyvä ei enää tuntunut niin pelottavalta, että sen läsnäolo olisi hoputtanut minua järvestä ylös. Vaikka ei ollut kalaseuraakaan, ei pelkoa iskenyt. Ei, vaikka pariin kertaan tuijotin myös järven mustan reunan alle – suo kasvaa järven rannoilla veden päällä, jättäen alleen hurjan synkän onkalon – ja mietin, että katsookohan sieltä joku minua takaisin.

Kännyräpsy veteenmenopaikasta.

Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.