Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.