Onnistunut kuvauskierros Hietajärvellä, Enontekiö

Ennen kuin on aika lähteä tutkimaan täysin uusia vesiä Rokuan kansallispuistoon, päätin käydä vielä ensimmäistä kertaa tälle kesää Hietajärvessä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Järvelle on muutaman kilometrin kävely suuntaansa. Olen snorklannut täällä kaksi kertaa aiemminkin (ainakin?) mutta kuvaaminen on ollut tahmaista. Ensimmäisellä kerralla ei Olympuksen valovoima riittänyt ja toisella kertaa oli niin tuulista, että Fujifilm Dicapac-pussissaan ei tiennyt mihin tarkentaa. Suurin osa kuvista oli tarkentunut vedessä leijuviin hiukkasiin.

Nyt oli lämmin, tyyni ja aurinkoinen keli. Siispä aivan täydelliset olosuhteet, ja lisäksi kamerana oli Canon kunnollisessa kotelossaan.

Hietajärven ranta on jonkin matkaa matala, mutta syvenee kyllä tasaisesti ja isomman kynnyksen kohdalla syvenee näkymättömiin varsin nopeasti. Snorklatessahan sillä ei ole mitään väliä, siinä saa leijua pinnalla kuin korkki ja rauhassa ihastella pohjan maisemia.

Järven pohja on hiekkakenttä, ja ainakin näillä sijoilla kasveja on kovin vähän. Sen sijaan suuria ja todella tuuheita hakopuita pinnan alla riittää, niitä on kaatunut järveen jyrkästä hiekkatörmästä. Parissa kohtaa niiden oksistot yltävät lähelle pintaa ja niitä pitää väistää.

Oli ihana tutkia tätä rantaa näin tyynenä päivänä. Hakopuut voivat joskus olla hermostuttavia, ja tuuli etenkin voi tehdä snorklausreissusta hyvin intensiivisen, eikä kovin rentouttavan. Nyt leijuin täysin pysähtyneen maailman yllä ja näkyvyys kantoi todella kauas. Pinnalta katsottuna olin nähnyt myös kalojen käyvän pinnassa, mutta veden alla heitä ei ollut tavattavissa tällä kertaa.

Uin pitkän matkaa ja kokeilin myös tehdä sukelluksia kokonaan uppeluksiin päästäkseni lähemmäs pohjaa ja kokeakseni miltä se tuntuu. Se tuntui aika epämiellyttävältä. Pystyn pidättämään kyllä hengitystä aika hyvin, mutta korviin sattui ja vielä isompi ongelma oli se, että keho koitti nousta pintaan niin vauhdilla, että pohjan tuntumassa pysyminen edes sekunteja vaati kovaa ponnistelua. Ei auttanut vaikka kokeili tyhjentää keuhkot ennen sukellusta.

En aio kokeilla sitä enää, ellen sitten joskus kokeile ottaa painovyötä avuksi. Liekö sen arvoista? Snorklaamisen suurin merkitys minulle on se miten rentouttavaa, meditatiivista, leppoisaa ja hidasta se on. Uppeluksissa oleminen oli kaikkea muuta.

Tein parikin kunnon kierrosta, aurinko tuli ja meni pilvien laukkoessa taivaalla. Rantaan tullessani sain todeta, että taas oli pyyhe unohtunut. Se odotti kotona sohvalla. En edes muista, monesko kerta. Onneksi lämmin kesäpäivä kuivatti nopeasti.

Kyselin Instagramissa jo vinkkejä Rokuan kirkkaimmista lammista ja sainkin monta, ainakin neljä tai viisi kohdevinkkiä. Majoituksemme on aivan kansallispuiston rajalla ja vaikka aikaa on vähän, uskon, että ehdin ainakin parissa järvessä hyvin käydä.

Umpi-Valkeainen, Hossa

Umpi-Valkeaisen rannalla olin käynyt kerran ennenkin, kun kesällä 2016 vierailin Hossassa ensimmäistä kertaa mieheni kanssa. Muistan kun pysähdyimme tulipaikalle ja annoimme koiran kahlata vedessä vilvoittautumassa, ja siinä hetkessä otin rannasta myös kuvia.

Satuin katselemaan noita kuvia uudelleen viime talvena ja vasta silloin huomioni kiinnittyi kunnolla järven veteen. Sehän oli aivan turkoosia! Kuvat näyttivät siltä kuin ne olisi muokattu aivan epätodellisiksi, kun kirkkaus ja turkoosi väri olivat niin upeat. Niinpä päätin, että tänä kesänä Hossassa Umpi-Valkeainen olisi ehdottomasti kohdelistallani.

Hiekkatien vierestä löytyi parkkipaikka ja siitä lähti leveä reitti järven rantaan. Tälle järvelle myydään kalastuslupia ja veikkaanpa että juuri kalastuksen vuoksi moni tänne saapuu. Rannassa oli veneitä ja hiekkaa niin, että siitä pääsi kivasti veteen.

Veden alla oli tosi erilainen maisema kuin mihin olen tähän mennessä törmännyt missään. Pohja oli kauttaaltaan hiekkaa, ja hiukan syvemmällä hiekan päällä kasvoi kuin vihreää, matalaa nurmikkoa. Valkoisesta hiekasta kasvoi punaisia vesikasveja.

Järvi syveni maltillisesti ja vaikka olin jo aika kaukana rannasta, pohja näkyi silti kirkkaan veden läpi vielä varsin monen metrin syvyyteen.

Rakastin sitä miltä veden pinta näytti alhaalta päin tällä kelillä näin kirkkaassa järvessä.

Uin hyvän matkaa suhteellisen lähellä rantaa ja koitin tavoittaa silmillä kaloja. Tällä kertaa ei ollut kuitenkaan ketään kotona.

Kun huomasin että eväkkäitä ei tällä kertaa ollut kaverina, päätin ottaa rauhassa ilon irti kirkkaasta vedestä, kauniista maisemasta ja juuri sopivasti syvenevästä rannasta. Uin yksinomaan nautiskellen siitä lentämisen tunteesta, joka juuri noissa olosuhteissa on kaikkein parhaimmillaan.

Täydellisen rauhan tunne oli siltäkin osin vaivaton saavuttaa, ettei tuullut. Vähänkin kovempi tuuli tuntuu myös pinnan alla, ainakin kun snorklaajana on pysyttävä pinnassa jolloin aallokko lotkuu kehossa ja korvissa. Nyt keli oli niin tyyni, että korvissa oli vain hiljaisuus ja jokainen pienikin liike riitti ohjaamaan kulkua.

Tämä oli tosiaan viimeisimmän Hossa-reissuni viimeinen kohde, ja järvestä noustuani lähdimme saman tien ajamaan kohti pohjoista. Minulle taitaa riittää kesälomia vielä syksyyn ja mietinkin, olisiko yhdistetty ruska- ja snorklausretki Hossaan mahdollinen vielä tänä vuonna. Meiltä ajaa sinne mukavien taukojen kera kuutisen tuntia, joten parin, kolmen yön reissu voisi olla hyvinkin vaivaton toteuttaa. Jos Hossan vedet ovat näin kirkkaita kesällä, niin voivatko ne olla vieläkin kirkkaampia syksyllä? Onko se edes mahdollista?

Tänään snorklataan Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa!

Keski-Valkeainen ja kaunis hauki, Hossa

Perjantaina retkipäivän viimeinen kohde oli Muikkupuro. Olin ollut siellä ennenkin ainakin pari kertaa ellen kolmekin, joten tiesin, että paikka on hieno ja että vedet sen ympärillä ovat kirkkaita. Muikkupuro on lyhyt ja matala puronmutka Iso- ja Keski-Valkeaisen välissä. Sinne johtaa 1,5 kilometriä pitkä reitti.

Reitin varrelta oli yksi todella upea näkymä Iso-Valkeaiselle.

Eikä uimarantakaan hassumpi ollut.

Uimaan pääsi helposti siitä kohtaa missä Muikkupuro laski Keski-Valkeaiseen ja törmästä näki, että siitä oli veteen mennyt aikojen saatossa jo moni muukin. Eikä ihme, hiekkapohja oli valkoinen ja vesi kuin uima-altaassa – kuka sellaista voisi vastustaa?

Laitan näihin kuviin verrokiksi aina muokatun kuvan ja sen originellin, niin näkee millaista kuvaa Canon veden alla oikeastaan ottaa. Muokkaamaton versio on aina oikealla.

Vedenalainen maailma oli turkoosi ja valkoinen. Siellä huojui kaislanvarsia sekä erilaisia kauniita vesikasveja harvassa siellä täällä. Pohjalla ei matalaa kasvistoa näkynyt, vain tasainen kenttä.

Pikkuruisia ahvenia ilmestyi muutama. Ne olivat haaleita ja todella hyvin sulautuivat omaan maisemaansa.

Vesikasvien kauneutta teki mieli pysähtyä tutkimaan vähän lähempää. Mikähän se tämäkin on?

Vesi oli sopivan lämmintä ja toisin kuin Öllöri, tämä järvi ei puhkunut syvyyksistään kylmiä virtauksia. Mietin mielessäni että miksi kukaan suomalainen lähtee kotimaata kauemmas reissuun, itse en olisi osannut täydellisempää paikkaa ja hetkeä kuvitella.

Koska olin juuri hetkeä aiemmin tavannut ison hauen Öllörissä, en ollut varautunut siihen, että uusi haukikohtaaminen tulisi näin pian. Mutta siinä hän oli, harvan kaislikon reunassa ja katsoi minua suoraan sieluun. Pituutta tällä kalalla oli ehkä noin 40 senttiä. Varoin visusti tekemästä nopeita liikkeitä, ettei hän säikähtäisi pois. Kala pysyi paikoillaan, ja lopulta ohitimme toisemme hitaasti ja kunnioittavasti vajaan metrin välillä.

Minun ollessani menossa jo hauesta ohi, hänkin jatkoi hitain liikkein matkaansa. Tuntui hienolta saada katsoa kun niin upean kaunis ja isokin kala ui rauhallisesti pois, jotenkin tuintui että olin saanut luottamuksen.

Rannalta käsin näkyi vielä kuinka hauki peuhasi vedessä matalassa rannassa. Olipa upea kokemus kaiken kaikkiaan, sitä kelpaa taas muistella talven pimeinä ja kylminä kuukausina.

Vielä yksi muistelo on Hossasta jäljellä, nimittäin Umpi-Valkeainen. Myös Ounasjoesta on uusilta sijoilta tarinaa, ja kesälomakin lähestyy joten varmasti tulee paljon vietettyä pinnan alla aikaa tulevina viikkoina. Kolmenkymmenen asteen lämmöt ja kirkas auringonpaiste ovat jatkuneet jo pitkään. Vaikka helle hellittäisikin niin toivottavasti aurinkoisia päiviä riittää loppukesällekin.

Paluu Hossaan: iso hauki Öllörissä

Viime viikolla koitti odotettu paluu Hossaan Kainuuseen. Olin käynyt siellä melkein tasan vuotta aiemmin ensimmäistä kertaa snorklaamassa, ja heti tuon reissun jälkeen oli uusi reissu ilmestynyt haaveisiin – päätin, että Hossaan pitää päästä vähintään kerran vuodessa.

Aikaa oli vain yksi ehjä päivä, mutta ehdin käydä rauhassa neljässä eri järvessä, joista kaksi oli itselleni uusia. Käymäni järvet olivat tällä kertaa Öllöri, Huosilampi, Keski-Valkeainen ja Umpi-Valkeainen. Jokaisesta järvestä löytyi jotain ihanaa ja kaunista – ensimmäisenä vuorossa oli Öllöri.

Menin uimaan samasta paikasta kuin viimeksikin, luontokeskuksen vierestä. Siinä on sellainen paikka josta näkee, että moni muukin on uimassa käynyt, vaikka se ei ole virallinen ranta. Maasto on kulunut ja siinä kohdin on järvessä hyvä hiekkapohja. Yllä oleva kuva on otettu kuitenkin Öllörin ohi kulkevalta autotieltä. Järvi taitaa olla aika hiekkarantainen kauttaaltaan.

Kelikin oli melkein samanlainen kuin edellisellä kerralla, ihanan aurinkoinen. Öllöri oli kirkas ja upea, pienet ahvenet parveilivat siellä täällä ja arkoina pakenivat minua jo aika kaukaa. Suuret puunrungot makasivat vedessä sikin sokin ja näkyvyyttä oli niin monta metriä, etten todellakaan osaa arvioida. Nautin siitä samasta tunteesta kuin aina täällä – ihan kuin saisi lentää. Uimassa ollut kaverinikin ihmetteli että onpa merkillistä nähdä uidessa oma varjonsa vaikka selvästi näkee, että pohjaan on metrejä matkaa.

Erilaisten vesikasvien ansiosta maisema todella oli kuin akvaariossa. Nuoret ja haaleat ahvenet maastoutuivat hyvin, yllä olevassa kuvassakin niitä on neljä.

Ensimmäisen kierroksen jälkeen ei vastaan ollut tullut mitään suurempia kaloja, ahvenetkin olivat hädin tuskin vaaksan mittaisia. Vaikkakin pieniä ja arkoja, ne toivat maisemaan kivasti eloa. Sain kuulla että Eräluvat-Youtubekanavalle oli juuri avattu Ahvenlive Öllöristä. Se löytyy täältä. On muuten koukuttava 😀

Kelluin vedessä ja nautin kesästä niin täysillä kuin ihminen vain voi. Kaikki oli niin täydellistä. Paratiisimainen järvi, Kainuun lumo, kotimaa kaikkein kauneimmillaan. Lämmintä, aurinkoista, ja samaan aikaan kuitenkin Öllörin syvyyksistä tuulahti sopivin väliajoin hyvinkin viileää vettä oloa vilpoistamaan. En olisi voinut siinä hetkessä toivoa mitään enempää.

Pienen tauon jälkeen lähdin toiseen suuntaan katselemaan, mitä siellä näkyisi.

Sieltä löytyikin sitten suurin hauki tähän mennessä. Se makasi pohjassa risun päällä eikä liikkunut lainkaan. Tajusin heti että kala oli isompi kuin mitä olin koskaan kohdannut. Ei se mikään jättimörkö ollut, mutta sellainen nyt kuitenkin että todellakin herätti kunnioituksen ja pikkaisen jännittikin. Jo hauen piirteet olivat sellaiset, ettei pienemmillä hauilla noin jytkyjä linjoja ole.

Huomasin hauen sen verran myöhään etten ehtinyt enää pysähtyä ilman nopeita liikkeitä, joten liu’uin suoraan sen yläpuolelta ohi. Varovasti sitten käännyin ja katselin kalaa pitkän aikaa.

Mietin, nukkuiko se. Vai oliko juuri tapellut ja kokoili nyt itseään? Ainakin sillä oli lommo kyljessä.

Kyllä oli uskomattoman kaunis otus.

Tuntui silti jotenkin todella vistolta kääntää selkänsä näinkin isolle petokalalle, kun lähdin uimaan pois päin. Ajattelin kaikkia niitä varpaita jotka heiluivat suoraan hauen silmien edessä minun lähtiessäni! Mutta turhaanpa pelkäsin, kala jäi niille sijoilleen. Toivottavasti on kunnossa.

Vertailin kotona hauen kuvia viime vuonna Öllörissä kuvaamiini haukiin, mutta ei ollut sama kala kyseessä.

Huosilampi

Melkein heti Öllörin jälkeen poikkesin vielä viereisessä Huosilammessa, jossa viime kesänä tapasin mm. jättiahvenen. Sama ahven ei ollut paikalla tällä kertaa (haluan uskoa että hän elää ja voi hyvin yhä), mutta jälleen kerran heti veteen mennessäni parvi hieman pienempiä ahvenia ympäröi minut. Oli tosi mahtava tunne jälleen kokea se ilo, kun sai seurata niiden liikkeitä ja uteliaisuutta. Kuvista suurin osa epäonnistui kun kohdennus ja tarkennus eivät osuneet kohdilleen – kalat nimittäin uivat pääasiassa allani ja takanani, ja jouduin kuvaamaan sokkona. Mutta mitäpä tuosta, ihana muisto jäi ❤ Muutama kala kyllä tuli aivan linssiin kiinni ihmettelemään että mitä teen.

Huosilammen jälkeen oli aika mennä kokonaan vieraaseen järveen, Keski-Valkeaiseen. Sieltäkin löytyi upea hauki – kirjoitan siitä myöhemmin!

Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.

Öllöri, Hossa

Öllöri oli pääkohteeni Hossassa, sillä se oli Luontoon.fi:ssä mainittu laitesukeltajien kohteeksi. Öllöri on yksi hienoimmista paikoista joissa toistaiseksi olen snorklannut – turkoosinsinine, kristallinkirkas vesi, kalaparvet ja hakopuut keskikesän kirkkaassa auringossa eivät varmaan unohdu koskaan.

Jatka lukemista Öllöri, Hossa