Kasveja ihailemassa Ounasjoella, Kittilä

Kasvit tai vähintään hakopuut tekevät vedenalaisesta maailmasta mielenkiintoisen osan sielunmaisemaani. Kuten en ihan erityisesti välitä yksitoikkoisesta paljakasta maan pinnallakaan, en veden allakaan jaksa katsella tasaista hiekka-, kivi- tai tomukenttää, jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Tämä vaikuttaa paljon siihen, palaanko johonkin rantaan uudelleen vai en.

Ounasjoen vesi ei ole turkoosia, mutta se on kuitenkin mukavan kirkasta käydä ihastelemassa. Vesi on tummaa, rusehtavaa, mutta näkyvyyttä on aurinkoisella säällä muutama metri.

Lähdin tutkimaan erästä pientä saarta, joka on lähes yksinomaan hiekkaa. Saarella kasvaa heinää ja pensaita, ja veden alla kasvaa monin paikoin todella kauniita kasveja.

Tällaisten kasvien joukossa en ollut aiemmin tullut liikkuneeksi muutoin kuin kanootilla tai veneellä yli lipuen.

Saari oli niin pieni, että sen ympäri oli uinut nopeasti, vaikka liikuinkin hyvin hitaasti. Aivan rannan tuntumasta löysin parven tooodella pikkiriikkisiä kaloja – olisivatko nuoria mutuja?

Aurinkoa piisasi, siitä ei tänä kesänä ole ollut puutetta. Tummassa vedessä huojuvat kasvit näyttivät vedenalaiselta metsältä.

Ounas on aika hyvä esimerkki siitä, ettei veden tarvitse olla kristallin kirkasta ollakseen tutustumisen arvoista. Olennaisinta on, ettei se ole sameaa – sameassa vedessä ei vaikuta snorklata.

Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.