Kasveja ihailemassa Ounasjoella, Kittilä

Kasvit tai vähintään hakopuut tekevät vedenalaisesta maailmasta mielenkiintoisen osan sielunmaisemaani. Kuten en ihan erityisesti välitä yksitoikkoisesta paljakasta maan pinnallakaan, en veden allakaan jaksa katsella tasaista hiekka-, kivi- tai tomukenttää, jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Tämä vaikuttaa paljon siihen, palaanko johonkin rantaan uudelleen vai en.

Ounasjoen vesi ei ole turkoosia, mutta se on kuitenkin mukavan kirkasta käydä ihastelemassa. Vesi on tummaa, rusehtavaa, mutta näkyvyyttä on aurinkoisella säällä muutama metri.

Lähdin tutkimaan erästä pientä saarta, joka on lähes yksinomaan hiekkaa. Saarella kasvaa heinää ja pensaita, ja veden alla kasvaa monin paikoin todella kauniita kasveja.

Tällaisten kasvien joukossa en ollut aiemmin tullut liikkuneeksi muutoin kuin kanootilla tai veneellä yli lipuen.

Saari oli niin pieni, että sen ympäri oli uinut nopeasti, vaikka liikuinkin hyvin hitaasti. Aivan rannan tuntumasta löysin parven tooodella pikkiriikkisiä kaloja – olisivatko nuoria mutuja?

Aurinkoa piisasi, siitä ei tänä kesänä ole ollut puutetta. Tummassa vedessä huojuvat kasvit näyttivät vedenalaiselta metsältä.

Ounas on aika hyvä esimerkki siitä, ettei veden tarvitse olla kristallin kirkasta ollakseen tutustumisen arvoista. Olennaisinta on, ettei se ole sameaa – sameassa vedessä ei vaikuta snorklata.

Onnistunut kuvauskierros Hietajärvellä, Enontekiö

Ennen kuin on aika lähteä tutkimaan täysin uusia vesiä Rokuan kansallispuistoon, päätin käydä vielä ensimmäistä kertaa tälle kesää Hietajärvessä Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Järvelle on muutaman kilometrin kävely suuntaansa. Olen snorklannut täällä kaksi kertaa aiemminkin (ainakin?) mutta kuvaaminen on ollut tahmaista. Ensimmäisellä kerralla ei Olympuksen valovoima riittänyt ja toisella kertaa oli niin tuulista, että Fujifilm Dicapac-pussissaan ei tiennyt mihin tarkentaa. Suurin osa kuvista oli tarkentunut vedessä leijuviin hiukkasiin.

Nyt oli lämmin, tyyni ja aurinkoinen keli. Siispä aivan täydelliset olosuhteet, ja lisäksi kamerana oli Canon kunnollisessa kotelossaan.

Hietajärven ranta on jonkin matkaa matala, mutta syvenee kyllä tasaisesti ja isomman kynnyksen kohdalla syvenee näkymättömiin varsin nopeasti. Snorklatessahan sillä ei ole mitään väliä, siinä saa leijua pinnalla kuin korkki ja rauhassa ihastella pohjan maisemia.

Järven pohja on hiekkakenttä, ja ainakin näillä sijoilla kasveja on kovin vähän. Sen sijaan suuria ja todella tuuheita hakopuita pinnan alla riittää, niitä on kaatunut järveen jyrkästä hiekkatörmästä. Parissa kohtaa niiden oksistot yltävät lähelle pintaa ja niitä pitää väistää.

Oli ihana tutkia tätä rantaa näin tyynenä päivänä. Hakopuut voivat joskus olla hermostuttavia, ja tuuli etenkin voi tehdä snorklausreissusta hyvin intensiivisen, eikä kovin rentouttavan. Nyt leijuin täysin pysähtyneen maailman yllä ja näkyvyys kantoi todella kauas. Pinnalta katsottuna olin nähnyt myös kalojen käyvän pinnassa, mutta veden alla heitä ei ollut tavattavissa tällä kertaa.

Uin pitkän matkaa ja kokeilin myös tehdä sukelluksia kokonaan uppeluksiin päästäkseni lähemmäs pohjaa ja kokeakseni miltä se tuntuu. Se tuntui aika epämiellyttävältä. Pystyn pidättämään kyllä hengitystä aika hyvin, mutta korviin sattui ja vielä isompi ongelma oli se, että keho koitti nousta pintaan niin vauhdilla, että pohjan tuntumassa pysyminen edes sekunteja vaati kovaa ponnistelua. Ei auttanut vaikka kokeili tyhjentää keuhkot ennen sukellusta.

En aio kokeilla sitä enää, ellen sitten joskus kokeile ottaa painovyötä avuksi. Liekö sen arvoista? Snorklaamisen suurin merkitys minulle on se miten rentouttavaa, meditatiivista, leppoisaa ja hidasta se on. Uppeluksissa oleminen oli kaikkea muuta.

Tein parikin kunnon kierrosta, aurinko tuli ja meni pilvien laukkoessa taivaalla. Rantaan tullessani sain todeta, että taas oli pyyhe unohtunut. Se odotti kotona sohvalla. En edes muista, monesko kerta. Onneksi lämmin kesäpäivä kuivatti nopeasti.

Kyselin Instagramissa jo vinkkejä Rokuan kirkkaimmista lammista ja sainkin monta, ainakin neljä tai viisi kohdevinkkiä. Majoituksemme on aivan kansallispuiston rajalla ja vaikka aikaa on vähän, uskon, että ehdin ainakin parissa järvessä hyvin käydä.

Uuden kameran testailua Ounasjoessa

Kesä on alkanut hienona ja olen päässyt jo monta kertaa kokeilemaan kuinka uusi kamera sukelluskoteloineen toimii veden alla. Kamera on siis Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelo nimeltään Canon WP-DC55. Olen ollut siihen hyvin tyytyväinen, kunnollista sukelluskoteloa on ihanan kätevä käyttää veden alla!

Tässä jutussa on muutamia omassa rannassa ottamiani kuvia. Joessa on hieman virtausta, joskaan ei kovin rajua tässä meidän kohdallamme. Silti on mukavaa että kotelossa ei ole ilmaa sisällä ja muutenkin että se on hyvin hallittavissa myös pinnan alla. Vaikka kotelo kelluukin irti päästettäessä, ei se toimi sentään samanlaisena ilmapussina kuin vanha Dicapac-koteloni. Ja aivan valtava plussa on, että kaikkia asetuksia sekä zoomia voi käyttää myös veden alla. Kun aurinko vaikkapa tulee esiin tai menee pilveen kesken kaiken, on asetuksia pystyttävä käyttämään.

Kuvien laatu on mielestäni suhteellisen hyvä huomioon ottaen että kyse ei ole huippukalliista kalustosta. Kamera tuntuu osaavan tarkentaa hyvin, eikä hukkakuvia tule enää otettua kuin murto-osa aiemmasta. Erityisen paljon tykkään myös siitä kuinka tällä systeemillä onnistuvat pinnan alta kohti yläpuolista maailmaa otetut kuvat sekä sellaiset kuvat, joissa ollaan vain puoliksi pinnan alla. Alla kuvat Hopialammelta ja Saivojärveltä.

Tokihan sitten jos tähän alkaisi laittamaan useampaa tonnia kiinni, olisi kuvanlaatu varmasti vielä eri. Mutta itse olen matalamman budjetin harrastajia ja tähän nykyiseen kamera+koteloyhdistelmään hyvin tyytyväinen.

Rannassamme liikkuu alati parvi mutuja, joiden kanssa kuvaamista on hauska harjoitella. Kalat pelästyvät nopeita liikkeitä, mutta kun etenee aivan hitaasti, päästävät ne hyvin lähelle ja saattavat jopa ympäröidä. Aiemmista kokemuksista oppineena tiedän että pikkukalaparvi voi olla kameralle hyvin hämmentävä kohde tarkennettavaksi ja saattaa käydä niin, että automaattitarkennus on lopulta aivan missä tahansa muualla mutta ei kaloissa. Nyt sekin ongelma tuntuu hiljalleen selättyvän.

Näillä havainnoin lähden pian todella mielelläni Hossaan jälleen valokuvaamaan. Saa nähdä tuleeko snorklausretkiä tehtyä vielä ennen sitäkin, omassa rannassa varmasti ainakin.

Tuulinen päivä Hopialammella

Kun kerran muutenkin tuli mutkaa Sodankylään ja oli lämmin hieno päivä, ei ollut mitään syytä olla poikkeamatta Hopialammella. Päivä oli todella tuulinen, melkein myrskytuulinen, joten mitään kovin rentouttavaa retkeä tästä ei tullut. Kalatkin loistivat poissaolollaan, edes Hopialammen vakiahven ei ollut kotona. Toisaalta menin tällä kertaa veteen eri paikasta kuin yleensä, joten uutta ja mielenkiintoista tuli joka tapauksessa koettua.

Olin liikkeellä Canonin kanssa ja se tuntui pääsevän todella oikeuksiinsa. Tuulen kanssa piti painia, mutta ainakin kameraa oli helppo käyttää ja näin koko ajan millaista kuvaa tuli. Ei tarvinnut ottaa kuvia varmuuden vuoksi, kun pystyin suoraan näkemään että tuleeko halutunlaista, terävää ja niin edelleen. Lisäksi vaikka tuuli oli sekoitellut veteen kaikenlaista hiukkasta, tuntui kameralla olevan varsin hyvä käsitys siitä, mihin pitäisi tarkentaa. Tässä julkaisemiani kuvia on pakattu eli ne eivät ole läheskään yhtä teräviä kuin alkuperäiset kuvat.

Olin mennyt uimaan Hopialammen laiturilta. Laiturin alla ja itse asiassa aivan heti rantaviivassa on hurja äkkisyvä – veteen pudottautuessani eivät jalat meinanneet yltää pohjaan, vaikka olin aivan kiinni rannan reunassa.

Lähdin polskuttelemaan laiturilta ensin vasemmalle, sitten oikealle. Kaikkialla oli valtavasti hakopuita ja piti hieman tiirailla reittiä, sillä osa puiden oksista ylsi aika korkealle. Jäykkäkouristusrokote on syytä olla voimassa tämän harrastuksen kanssa.

Liro lähti lentoon rannalta minun osuessani kohdalle. Muita ei näkynyt mailla halmeilla. Raatteet ja hillat kukkivat runsain määrin rannoilla.

Tuulen ja veden tuhistessa korvissa yhtä aikaa ei varsinaiseen meditatiiviseen tilaan tullut tällä kertaa päästyä. Samalla sain huomata senkin, kuinka paljon kova tuuli voi vaikuttaa vedessä liikkumiseen – vastatuuleen päästäkseen sai ihan oikeasti huhkia. Toki olisin voinut lasketella tuulen mukana pikkuruisen järven toiseen päähän ja rantautua siellä, mutta halusin nyt tällä kertaa nousta sieltä mistä laskeuduinkin.

Oli mukava huomata että Hopialammen mustana ammottava äkkisyvä ei enää tuntunut niin pelottavalta, että sen läsnäolo olisi hoputtanut minua järvestä ylös. Vaikka ei ollut kalaseuraakaan, ei pelkoa iskenyt. Ei, vaikka pariin kertaan tuijotin myös järven mustan reunan alle – suo kasvaa järven rannoilla veden päällä, jättäen alleen hurjan synkän onkalon – ja mietin, että katsookohan sieltä joku minua takaisin.

Kännyräpsy veteenmenopaikasta.

Pelkoja karistamassa Pahikkojärvellä (Kittilä)

Muistan tunnistaneeni avovesipelkoni jo melko nuorena, ellen peräti lapsena. Kaikki on hyvin niin kauan kun saan liikkua rantaviivan tuntumassa, mutta rannasta pois lähteminen kammottaa. Minua kauhistuttaa ajatus siitä että en näe mitä allani on. Tämä pelko tulee siis vain uidessa ja snorklatessa, ei esimerkiksi veneessä. Tummassa, rannattomassa vedessä ollessani tunnen olevani kuin syötti alamaailman pimeyden hirviöille. Ehkä se on jotenkin verrattavissa pimeänpelkoon, jonka olen onnistunut kääntämään pimeänrakkaudeksi Lappi-vuosieni aikana.

Tämä pelko on vaikuttanut vedenalaisretkiini jonkin verran. Osa retkistä on päättynyt aiemmin kuin mitä olisi oikeastaan ollut tarvetta ja vain siksi, että estoyrityksistäni huolimatta olen onnistunut lietsomaan itseni lähelle paniikkia syvyyden läsnäollessa. Näin käy järvissä jotka ovat niin äkkisyviä, että musta, pohjaton ammotus aukeaa aivan vieressä tai jopa suoraan alapuolellani silloinkin, kun olen rantaviivan vieressä.

Viime viikolla tein kesän ensimmäisen retken Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja kohteena oli Pahikkojärvi Ruoppakönkäällä. Siellä minua vastassa oli maailman reuna, tai siltä se ainakin tuntui, mutta tällä kertaa sain hillittyä itseni eikä pahempia pelkoja päässyt lietsoutumaan. Jostain syystä – en tiedä miksi. Ehkä se on tottumiskysymys?

Jyrkänteen reuna putosi heti rantakiviltä. Pilvinen ja tuulinen sää teki tunnelmasta entistä kuumottavamman – kirkkaalla auringonpaisteella pelottavakin kohde tuntuu paremmin siedettävältä.

Jyrkänne muodostui suurista kivistä jotka näyttivät siltä, että ne voisivat lähteä vyörymään koska tahansa. Kivet olivat karuja ja limaisia, mikään ei kasvanut niiden pinnalla – mutta kuin päivänsäteenä kaiken keskeltä löytyi sittenkin toiveikasta elämää, kalan mätiä luullakseni? Tai ainakin jonkin vesielukan kehittyviä jälkeläisiä.

Uin rantaviivaa edestakaisin mieheni ja hänen tyttärensä odottaessa rannalla. Kova tuuli teki olosta rauhattoman mutta oli mukava huomata, että ammottava musta syvyys, jonka perinteisesti pitäisi lietsoa minut kauhun valtaan, ei nyt tuntunutkaan ihan niin pahalta. Tai tuntui se, mutta sain hillittyä pelon ja pysyttyä rauhallisena.

Alla vielä veteenmenopaikka.

Ja tässä itse järvi.

Pahikkojärvi on aivan Ruoppajärven vieressä, jossa aikoinaan kohtasin elämäni ensimmäisen hauen. Tarina löytyy täältä.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.