Paluu Kuopion Valkeiseen

Viime kesältä on jäänyt kirjoittamatta muuan ihana snorklausmuisto, joka nyt tuokoon valoa, väriä ja vehreyttä näihin helmikuun pakkasiin. Palasin heinä-elokuun taitteessa nimittäin Kuopion Valkeinen-nimiseen järveen, joka oli aikoinaan ensimmäisiä niin upeita snorklaus- ja kuvauskohteita, että se oli suuressa roolissa koukuttamaan minut tähän koko harrastukseen. Siellä sain ensimmäistä kertaa kokea snorklaavani melkeinpä kuin akvaariossa, kasveja ja kaloja oli niin paljon.

Tällä kertaa sain siskoni miehen paikallisoppaaksi, ja hänen johdollaan löysimme järven rannalta hyvän kohdan mistä mennä veteen. Retki oli hieman tasapainottelua: taivas ei tiennyt ollako sateinen vai aurinkoinen, minkä lisäksi meillä oli aikataulu, sillä olimme menossa Nightwishia katsomaan Kuopio Rockiin vielä samana päivänä. Mutta aurinko paistoi kun laskeuduimme kalliolta veteen, ja vedessä levittäytyi kaikkialla paratiisimainen viidakko, joten karistin aikataulupaineet rantakivikoille ja jätin ne taakseni painuessani veden alle.

Valkeisen viidakon rehevyys ja tiheys toivat tunnelmaan pinnan alla melkoista intensiteettiä. Pienet ahvenet ja muut pikkukalat syöksyilivät siellä täällä minusta etäämmäs kasvuston kätköihin, mutta en voinut olla ajattelematta, milloin huomaan olevani silmäkkäin krokotiilin kokoisen hauen kanssa. En tiennyt pelkäsinkö vai toivoinko sitä, koska ainahan hauki on joka retken toivelistalla. Mutta säikähdys, joka hauen huomaamisesta aina sekunnin sadasosassa tulee, on hiton kuumottava.

Nautin maisemasta suuresti ja tutkin sitä suorastaan ahmien. Näkyvyys oli hyvä ja kasvien runsaus mieletön. Siellä täällä pohjassa lepäsi myös suuria kiviä ja hakopuita. Suurempia kaloja en näkimiini saanut.

Onpa hyvä juttu että en pelkää vesikasveja, sillä täällä liikkuminen meni aika ajoin erilaisten varsien, lehväköiden ja suoranaisten pensaiden läpi lutvimiseksi.

Kuvien kanssa oli tällä reissulla vaikeuksia. Olin liikkeellä Canonin kanssa enkä tiedä, oliko suurempi ongelma kamerassa vai kuvaajassa. Valovoima ei tuntunut riittävän viidakon hämärässä, tai sitten minulla vain oli väärät asetukset, minkä lisäksi en osaa editissä poistaa RAW-kuvien mahdotonta kohinaa – pitäisi joskus perehtyä siihen. Juuri tuon vuoksi en yleensäkään kuvaa raakakuvia melkein koskaan, elleivät olosuhteet ole niin haastavat, että uskon raakamuodon pelastavan minut editissä.

Suomeksi siis lopputulos oli se, että suurin osa kuvista oli kovin puuroisia tai rakeisia. Osan olin ottanut jpegeinä (ne olivat puuroa) ja osan raweina (ne olivat rakeista puuroa). Siellä täällä kuviin osuneet kalat eivät olleet tallentuneet terävästi. Yllä olevista kuvista jälkimmäinen jäi ehdottomasti suosikikseni tältä reissulta. Ensi kerralla aion viedä tuohon järveen Fujifilmini, sen kanssa en ole tuolla vielä koskaan kuvannut.

Jalkoja ei tämän retken aikana tullut laskettua pohjaan. Pohja oli niin sankan kasvillisuuden peitossa, ettei sieltä selvää laskeutumispaikkaa erottunut eikä sinne tehnyt mielikään jalkojansa tunkea. Mikäs siinä oli leijuessa uskomattoman hienon maiseman yläpuolella, veden kannateltavana lämpimässä kesäpäivässä! Juuri tällaiset kohteet ovat ehdottomasti minusta hienointa maisemaa mitä veden alla voi olla. Ei elotonta tomupohjaa jaksa kovin kauaa tuijotella, vaikka vesi olisi kuin uima-altaassa. Kasvit, kalat, kivet ja puunrungot maalaavat maisemasta mielenkiintoisen, jännittävän ja elävän.

Valkeisessa erilaisten kasvilajien määrä sekä koko- ja muotokirjo ovat jotain sellaista, mitä en ole missään muualla vielä nähnyt. Eräs puunrungolla kasvava kasvi (oletan?) näytti aivan korallilta! Juuri kasvien vuoksi haluan palata sinne yhä uudelleen, toivottavasti taas jo tulevana kesänä. Jospa silloin myös kuvaajan ja kameran yhteistyökin toimisi.

Yksi note to self on tämän jutun puitteissa pakko tehdä. Minun on laitettava itseni järjestykseen originellikuvien säilyttämisen kanssa. Minulla on järkyttävä tapa hukata tai jopa poistaa originellit (!!?!??) ja säilyttää vain joitain editoituja kuvia, jotka olen sitä paitsi vielä pienentänytkin niin, ettei niille voi enää myöhemmin tehdä juuri mitään. Editointitaidot kehittyvät kuitenkin vuosi vuodelta ja kuva, jota en vuosi sitten onnistunut leipomaan Lightroomissa mitenkään hyvän näköiseksi, voisi vuoden päästä olla jo aivan pelastettavissa, jos vain originelli olisi tallessa. Minun on luvattava itselleni, että säästän originellit jatkossa merkittävästi tunnollisemmin kuin tähän mennessä!

Suunnitelmia kesälle 2022

Hanget ovat vielä tukevasti paikoillaan ja tiedän toki, ettei niistä päästä näillä korkeuksilla eroon kuin joskus toukokuun mittaan. Ajatukset alkavat kuitenkin yhä useammin luikerrella sohvanpohjalta kesään ja vesiin.

Tulevana kesänä vietämme jo paljon aikaa etelässä, mikä mahdollistaa joidenkin jo kauan suunnittelemieni järviretkien tekemisen. Lopen Iso-Melkutin taitaa lopultakin toteutua, ja myös Tammelan Suujärvestä olen kuullut kehuja. Someron ja Salon rajalla olevat Valkeet aion molemmat ottaa kohdelistalle, molemmissa olen jo kerran aiemmin käynytkin ja erinomaisiksi ne todennut. Niissä on mukavasti mökitöntä rantaa ja vesikasveja. Myös Teijon Likojärveen aion palata. Hossus, jossa opin aikoinani uimaan, olisi kiva käydä katsomassa ihan nostalgiasyistä. Vesi ei ole huikean kirkasta, mutta aurinkoisena päivänä ahvenet ja lummekasvit varmasti ikuistuisivat kivasti kuviin ja muistoihin.

Lisäksi majailu Salossa mahdollistaa tietenkin suhteellisen helpon pääsyn Saaristomerelle ja esimerkiksi Ahvenanmaalle. Korppoossa on myös vedenalainen luontopolku, jonka todennäköisesti käyn snorklaamassa niin pitkälle kuin se snorklattavissa on.

Ja tietenkin kesän ainaisella haavelistalla on Hossa. Hossa-reissua ei ole vielä mitenkään lyöty lukkoon mutta elän toiveessa ja uskossa, että sekin saadaan jälleen toteutumaan. Ehkä viimeinkin tänä vuonna Taivalkosken Soiperoinen osutetaan matkan varrelle? Toivottavasti voisimme olla perillä Hossassa kolme yötä, että olisi ainakin kaksi kokonaista päivää aikaa snorklata. Pitää tällä kertaa olla viime vuotta huolellisempi ja tarkistaa, ettei siellä ole mitään massatapahtumaa meneillään juuri samaan aikaan.

Muista vakiokohteista ensi kesänä varmasti toteutuu ainakin Hietajärvi Ketomellassa. Kolarin Saivojärveen en varmaankaan viitsi lähteä enää, sen pohja on niin tomuinen ja kuolleen näköinen vaikka vesi ihanan kirkasta onkin.

Kitee taitaa olla ohjelmassa vasta syksyllä, toivottavasti vaikka syyskuussa, niin olisi mukava käydä vielä Valkiajärvessä. Sonnasen kohdalle osumista kesän matkustamisiin en tässä kohtaa vielä tiedä. Matkustamme tällä kertaa matkustamiseen tottumattoman kissan kanssa, joten pyrimme kyllä ajamaan pohjois–etelä-välin ilman mitään ylimääräisiä koukkauksia.

Uusi kamera

Talven aikana laitoin vanhan Fujifilmini (X-T100) vaihdossa Rajalalle ja ostin tilalle käytetyn XT30:n, joka on kutakuinkin saman kokoinen, mutta kuitenkin fiilikseltään, ominaisuuksiltaan ja kuvanlaadultaan selvästi ”järkkärimäisempi” kuin vanha X-T100. Olen jonkin verran sen kanssa jo ehtinyt kuvaamaan maan pinnalla ja odotan kovasti, millainen se on pinnan alla. Dicapac-pussi tulee siis kovaan käyttöön tulevanakin kesänä, vaikka se onkin tumpelo käyttää.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.

Tieni pinnan alle

Ennen kesää 2016 en ollut mikään vesipeto. Mukulana toki viihdyin vedessä pitkiäkin aikoja – joskus myös snorklaten – mutta lapsuuden jälkeen en ollut vedessä juuri aikaa viettänyt, enkä ollut osannut sinne kaivata.

Kesällä 2016 asuin ensimmäistä kertaa Ounasjoen rannalla. Hiki otsalla tulin sitten eräänä kesäpäivänä ajatelleeksi, että käväisenpä uimassa. Huomasin, että pulahdus tai pari päivän mittaan piristivät kummasti. En varsinaisesti uinut edes, istuin vain vedessä jyrkällä rantatörmällä ja nautin vedestä ja kesästä aina tovin kerrallaan niin, että vain pää oli pinnalla. Muistan, että tuolloin ensimmäistä kertaa myös ahvenet tulivat minua katsomaan aivan iholle.

Kesä 2017 oli ensimmäisemme Sodankylässä. Meillä oli takapihalla pieni metsäjoki, johon etenkin sateiden jälkeen mahtui mukavasti uimaan – vettä oli ehkä metrisen. Jatkoin Kittilässä opittua tapaa käydä keväästä syksyyn vedessä virkistäytymässä ainakin kerran päivässä, kuumina ajanjaksoina saatoin käydä montakin kertaa. Hiljalleen opin viettämään vedessä pidempiä toveja ja nauttimaan niistä.

Tässä joessa pääsin harjoittelemaan myös vedenalaiskuvausta kesän 2018 aikana, kun olin hankkinut vedenalaiskameran (Olympus Tough TG5). Tulin hiljalleen tutuiksi sekä kameran että olosuhteiden kanssa. Vedessä kuvaaminen on omanlaistaan touhua, ja tämä joki antoi ihan kunnolla haastetta, sillä virtaus oli voimakas. Onneksi minulla oli kuvausapulaisina aina parvi ahvenia, jotka eivät pelänneet minua sen enempää kuin kameraakaan.

Sodankylästä löysin sitten muuan todella kirkkaan pienen järven, joka oli monella tapaa käänteentekevä harrastukseni suhteen. Tämä Hopialampi näytti pinnalta käsin niin mielettömältä, että minun oli pakko päästä kokemaan se pinnan alla. 

Koukutuin ensimmäisestä snorklauskerrasta.

Lammessa oli taianomaisen hyvä olla, kirkas vesi kannatteli ja tuntui kuin olisin lentänyt aivan uudenlaisen maailman yllä. 

Hengityksen tasaaminen tosin oli ensimmäisinä kertoina vaikeaa. Pinnan alle painuessa hengitys piti ikään kuin pakottaa käyntiin, koska keho koitti kai sanoa, ettei ihmisen kuulu hengittää veden alla. Siihen sitten tottui ensimmäisen kesän mittaan, ja sittemmin ei ole henkeä tarvinnut haukkoa kuin aivan kylmimmissä vesissä alkuun pääsemiseksi. Nykyään osaan tasata hengityksen nopeasti tasaiseksi ja syväksi.

Hopialammessa vesi oli aika lämmintä, joten alun jälkeen saatoin vain levätä ja nauttia. Mitä pienimmillä käden tai jalan liikkeillä sain ohjattua omaa liikkumista, ja välillä sain olla ihan paikallaankin niin pitkään kuin mieli teki.

Nälkä kasvoi syödessä. Uimisesta tuli yhä säännöllisempää ja aloin etsiä uusia uimapaikkoja. Kuitenkin vasta kesällä 2019 homma alkoi saada järjestelmällisempiä piirteitä, ja aloin esimerkiksi päättää retkikohteitani sen perusteella, missä voisi päästä veden alle kuvaamaan. Sillä tiellä edelleen ollaan ja kirkasvetisten kohteiden metsästys jatkuu vuoden ympäri – kesän alkaessa minulla on aina pitkä lista tutkittavista vesistöistä.