Kesän ensimmäinen hauki oli SULOINEN

Ai että, ei taida missään silmä levätä niin kuin luonnon kauneudessa. Ja kalat ne tottavie ovat kauniita, ainakin monet niistä. Tänään lounastauolla laiturin päästä jokeen pudottautuessani en ehtinyt montaakaan potkaisua tehdä, kun jo oli kesän ensimmäinen hauki nenän edessä.

Ja hän oli SÖPÖ. Niin kaunis ja sievä että!

Juuri ja juuri vaaksan mittaa suurempi kala otti aurinkoa matalassa rannassa. Hän oli todella hehkeä. Naamasta näki, että häntä hiukan kyllä jännitti. Hän oli ihan paikoillaan ja luotti siihen, etten näe häntä korsien takaa, kun hän pysyy ihan liikkumatta.

Mutta minäpä näin. Otin kuvia zuumilla enkä yrittänytkään mennä lähemmäs, yritin vain pysyä paikoillani laiskassa virrassa ilman nopeita liikkeitä, etten säikäytä häntä. Pidätin henkeäkin kun niin kovin pelkäsin että säikäytän hänet tiehensä. Ja hyvin taisin onnistuakin varomaan, siinä olimme pitkän aikaa paikoillamme ja ihmettelimme toisiamme.

En kestä mikä sydäntenmurskaaja ❤

Tuulinen päivä Hopialammella

Kun kerran muutenkin tuli mutkaa Sodankylään ja oli lämmin hieno päivä, ei ollut mitään syytä olla poikkeamatta Hopialammella. Päivä oli todella tuulinen, melkein myrskytuulinen, joten mitään kovin rentouttavaa retkeä tästä ei tullut. Kalatkin loistivat poissaolollaan, edes Hopialammen vakiahven ei ollut kotona. Toisaalta menin tällä kertaa veteen eri paikasta kuin yleensä, joten uutta ja mielenkiintoista tuli joka tapauksessa koettua.

Olin liikkeellä Canonin kanssa ja se tuntui pääsevän todella oikeuksiinsa. Tuulen kanssa piti painia, mutta ainakin kameraa oli helppo käyttää ja näin koko ajan millaista kuvaa tuli. Ei tarvinnut ottaa kuvia varmuuden vuoksi, kun pystyin suoraan näkemään että tuleeko halutunlaista, terävää ja niin edelleen. Lisäksi vaikka tuuli oli sekoitellut veteen kaikenlaista hiukkasta, tuntui kameralla olevan varsin hyvä käsitys siitä, mihin pitäisi tarkentaa. Tässä julkaisemiani kuvia on pakattu eli ne eivät ole läheskään yhtä teräviä kuin alkuperäiset kuvat.

Olin mennyt uimaan Hopialammen laiturilta. Laiturin alla ja itse asiassa aivan heti rantaviivassa on hurja äkkisyvä – veteen pudottautuessani eivät jalat meinanneet yltää pohjaan, vaikka olin aivan kiinni rannan reunassa.

Lähdin polskuttelemaan laiturilta ensin vasemmalle, sitten oikealle. Kaikkialla oli valtavasti hakopuita ja piti hieman tiirailla reittiä, sillä osa puiden oksista ylsi aika korkealle. Jäykkäkouristusrokote on syytä olla voimassa tämän harrastuksen kanssa.

Liro lähti lentoon rannalta minun osuessani kohdalle. Muita ei näkynyt mailla halmeilla. Raatteet ja hillat kukkivat runsain määrin rannoilla.

Tuulen ja veden tuhistessa korvissa yhtä aikaa ei varsinaiseen meditatiiviseen tilaan tullut tällä kertaa päästyä. Samalla sain huomata senkin, kuinka paljon kova tuuli voi vaikuttaa vedessä liikkumiseen – vastatuuleen päästäkseen sai ihan oikeasti huhkia. Toki olisin voinut lasketella tuulen mukana pikkuruisen järven toiseen päähän ja rantautua siellä, mutta halusin nyt tällä kertaa nousta sieltä mistä laskeuduinkin.

Oli mukava huomata että Hopialammen mustana ammottava äkkisyvä ei enää tuntunut niin pelottavalta, että sen läsnäolo olisi hoputtanut minua järvestä ylös. Vaikka ei ollut kalaseuraakaan, ei pelkoa iskenyt. Ei, vaikka pariin kertaan tuijotin myös järven mustan reunan alle – suo kasvaa järven rannoilla veden päällä, jättäen alleen hurjan synkän onkalon – ja mietin, että katsookohan sieltä joku minua takaisin.

Kännyräpsy veteenmenopaikasta.

Kesän 2021 ensimmäinen kohde: paluu Kolarin Saivojärveen (ja uusi kamera)

Lumien sulettua muutama viikko sitten on kesä tullut nopeasti ja vedet ovat lämmenneet. Eilen koitti tältä erää ensimmäinen snorklausretki, ja kohdalle osuikin melkein helteinen ja hyvin aurinkoinen, joskin todella tuulinen päivä. Auringonpimennys oli loppunut joitakin tunteja aiemmin, kun alkuillasta joskus kuuden maissa laskeuduin Saivojärveen Kolarissa.

Olin käynyt tällä järvellä pari kertaa aiemminkin, mutta tutkinnat olivat jääneet lyhyiksi. Tällä kertaa kävelin rantapolkua pitkin järven länsirantaa ja koitin etsiä hyvää ja mielenkiintoista veteenmenopaikkaa. Parkkipaikan lähellä oli seurueita uimassa, joten sinne ei tehnyt mieli mennä – lisäksi siellä olin ollut jo aiemmin ja joutunut toteamaan, että vedessä on roskia eikä kirkkaudesta huolimatta oikein mitään katseltavaa.

Nyt veteenmenopaikka löytyi pienen polun johdattamana rauhaisan poukaman kupeesta. Vesi oli lämmintä eikä siihen kestänyt kauaa totutella. Tuuli oli sotkenut vettä rannoista hieman, mutta ei pahasti.

Ranta oli aika äkkisyvä ja vieressä ammotti pudotus. Lähdin uimaan lähellä rantaviivaa kohti edempänä hahmottuvia hakopuita.

Aurinko painui välillä pilveen ja sen huomaa veden alla heti, kun valo ja tunnelma muuttuvat tyystin.

Kaloja ei ollut näkyvissä ainuttakaan ja alan epäillä (aiempaa vahvemmin) että mahtaako niitä tässä lammessa ollakaan. Mahtaako täällä kasvaa kasvejakaan? Edellisen reissuni tänne tein muistaakseni joskus heinäkuun loppupuolella enkä muista silloinkaan nähneeni kasveja, pois lukien ohuet ruo’ot jotka kasvoivat vesirajassa. Niiden alkuja oli nytkin näkyvissä.

Auringon mentyä pilveen nousin hetkeksi vedestä odottelemaan muhkean pilven ohimenoa. Tämän jälkeen lähdin toiseen suuntaan ja kokeilin ottaa kuvia komeasta rantamänniköstä pinnan alta käsin.

Erityisen onnistuneet kuvat tulivat, kun kamera oli vain puoliksi veden alla.

Uudesta kamerasta

Tällä retkellä mukanani oli uusi kamera, Canon Powershot G7 X Mark II (ristus mikä nimi, kuka näitä keksii?)

Itse kameran sijaan mielenkiintoisin uusi juttu oli kuitenkin sille tarkoitettu, kovaa muovia oleva sukelluskotelo. Toisin kuin vanhalla Dicapac-pussillani, tämän kovan kotelon avulla kuvaaminen veden alla oli tosi helppoa. Kaikki säädöt ovat käytettävissä myös veden alla se sijaan, että ne pitäisi arpoa kohdalleen jo ennen veteen menoa. Muutenkin kovaa muovikoteloa on helpompi operoida kuin kellukkeena toimivaa pussia. Lisäksi minulla on edelleen käsittämättä miksi normaalioloissa täysin nuhteettomasti toimiva Fujifilm-kamerani, jota käytän käytännössä kaikkeen muuhun kuvaamiseen, ei suostu näyttämään otettuja kuvia ollessaan Dicapac-pussissa. Kuvia ei saa selattua ennen kuin kameran ottaa pussista pois, enkä voi ymmärtää että miksi. Ominaisuus on ikävä siksi, että kameran ottaminen pois pussista ja käärimininen sinne takaisin on todella vaivalloista ja on harmillista joutua suorittamaan se vain nähdäkseen millaisia kuvia on saanut. Uudella kotelolla pystyin heti veden alla tarkistamaan millaisia kuvia tuli ja ottamaan tarvittaessa uusia, jos vaikkapa tarkennus ei ollut osunut kohdilleen.

Lisään kuvan uudesta kamerasta ja kotelosta myöhemmin, tai jos joku haluaa googlata niin kamera oli tosiaan Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelon nimi on helppo ja looginen Canon WP-DC55.

Ensivaikutelma kamerasta ja varsinkin kotelosta on todella hyvä, kotelon käytön vaivattomuus ihastutti parin Dicapac-kesän jälkeen. Toisaalta lempikamerani on edelleen helposti Fujifilmini (X-T100) joten voin hyvin uskoa etten sitäkään vedenalaiskuvauksessa kokonaan hylkää.

Hietajärvi, Pallas-Yllästunturin kansallispuisto (2019)

Alkukesällä 2019 tein syntymäpäiväretken Hietajärvelle. Olin käynyt siellä kerran syksyllä vuosia aiemmin, ja järven kirkas vesi oli jäänyt mieleeni. Niinpä kesän 2019 ensimmäiset kunnolla lämpimät päivät ajoivat minut liikenteeseen – halusin kokea paikan snorklaten.

Jatka lukemista Hietajärvi, Pallas-Yllästunturin kansallispuisto (2019)