Bärsskär, Kemiönsaari

Siitä onkin aikaa kun viimeksi olen Itämeressä snorklannut – jos nyt en aivan väärin muista, niin sen on täytynyt olla Kökarissa joitakin vuosia sitten. Olikin mukava päästä reilu viikko sitten uudelleen Itämeren aaltoihin, ja tällä kertaa parempien kameroiden kanssa. Näistä kuvista osa on otettu Fujilla ja osa Canonilla.

Olimme viettämässä pari yötä Vänön länsipuolella Kemiönsaaren saaristossa. Vesi näytti rannalta katsottuna hyvin kirkkaalta, mutta veteen mentyä se paljastui jonkin verran odotettua sameammaksi. Syykin mahdollisesti paljastui jälkikäteen.

Saari sattui olemaan sen muotoinen, että itse epävarmana meriuimarina en kovin monesta paikasta uskaltanut veteen mennä. Kas kun moni kohta rannassa näytti siltä, ettei niistä olisi kovin helppo päästä enää takaisin ylös liukkaan levän vuoksi, ja huomasin olevani aika arka niljakkaan levän kanssa kaiken kaikkiaan, kun se on minulle niin vieras asia. Yksi rauhallinen, aurinkoinen ja muita rantoja tyynempi poukama tarjosi kuitenkin suhteellisen mukavan paikan mennä veteen ja nousta ylös.

Tällä kyseisellä saaren puolella kasvoi joitakin pensaita rakkolevää, mutta pääasiassa pintoja peitti harmaanvihreä, karvamainen levä – en tunnista mitä se oli. Kolmipiikkejä oli paljon ja snorklauskaverini näki kaksi rapuakin, joiden hän epäili googletuksen jälkeen olevan ei-toivottuja liejutaskurapuja.

Kolmipiikkien joukossa oli (luullakseni?) soidinasuisia hienoja koiraita, jotka olivat kauniin punertavia kirkuvan kirkkaansinisine silmineen. Valitettavasti kuvaaminen ei näillä snorklausreissuilla mennyt aivan nappiin, enkä ihan tiedä, että miksi. No, Fujifilm oli Dicapac-pussissa jotenkin vinksallaan mikä johti siihen, että kun luulin kuvaavani suoraan kohti kaloja, kuvasin tosiasiassa liian ylös. Yllä kolme mainiota esimerkkiä siitä, luulin todella kuvaavani kaloja suoraan kohti, mutta lopulta ne näkyivät vain nipinnapin kuvien alareunassa, jos edes siellä, ja sen myötä tietenkin myös tarkennus oli kaikkialla paitsi kaloissa.

Muutamat kuvat onnistuivat ja sain katsella rauhassa esimerkiksi kalojen ateriointia, kun ne nyppivät levästä jotakin.

Onneksi Canonin kanssa kuvaaminen ei ollut aivan niin arpapeliä, joten sen kanssa otetut kuvat onnistuivat tällä kertaa paremmin, vaikka kuvanlaatu ei yhtä hyvä lopulta olekaan.

Kolmipiikit olivat pieniä ja vilkkaita. Suuri osa niistä väisti sen verran etäältä, että kamera hukkasi sameahkoon veteen maastoutuvat pienet, harmaat kalat melkein heti. Mutta osa oli uteliaita ja tulivat linssiin lähes kiinni katsomaan, mistä oikein oli kyse.

Rakkolevä kasvoi hienoina, hohtavankeltaisina kimppuina meren pohjassa. Kasvistossa ei näillä paikoin muuta kuvattavaa sitten oikein ollutkaan. Saaren toisella puolella olisi ollut jännittävämmän näköistä pohjamaisemaa, mutta siellä ei ollut oikein hyvää paikkaa mennä veteen, minkä lisäksi viereinen heinikkoinen kivikkoranta toi sen verran väkevästi käärmeet mieleen, etten siksikään halunnut lähteä sieltä yrittämään. Vaikka minulla ei ole mitään kyitä vastaan, niin toivon silti etten vedessä ollessa joutuisi kyytä kohtaamaan – se säikäyttäisi ehkä vähän turhan kovin, vaikka kyseessä varmasti olisi todellisuudessa vaaraton tilanne.

En voinut olla huomaamatta että kaloilla, jotka mielestäni olivat ilmiselvästi kolmipiikkejä (?!?) ei näkynyt piikkejä ollenkaan. Ehkä piikit vain eivät olleet pystyssä, en tiedä. Muistan lapsuudesta elävästi miltä tuntui pitää onkeen tarttunutta kolmipiikkiä varovasti kädessä sen vapauttamiseksi, piikit olivat kovat, vahvat ja korkeat.

Mukava kuitenkin että kalat olivat siellä, ne tekivät näistä vedenalaishetkistä jälleen poikkeuksellisen mukavat.

Mikä sen sijaan teki näistä hetkistä jälkikäteen hieman epäilyttävämmät oli pahoinvointi, joka alkoi jälkimmäisen snorklauspäivän iltana. Päänsärky tuntui kuin olisin kaatunut ja lyönyt takaraivoni kallioon, eikä Burana tehnyt sille mitään edes yön aikana. Sitä seurasi sitten pahoinvointi ilman mitään selkeää selitystä. Olin juuri edellisenä iltana, aamuna ja yönä kärsinyt migreenistä, mutta nämä tuntemukset eivät olleet minusta migreeniä, vaan jotain ihan muuta. Viimeisenä aamuna, kun meri oli hieman tyynempi, erotimme snorklauspaikallamme jotain, jonka mielestämme tunnistimme sinileväksi. Siitä ei aiempina päivinä ollut näkynyt merkkiäkään missään, mutta nyt veden pinnalla kellui selvästi jotakin. Olisiko tuuli sekoitellut sinilevän aiempina päivinä veteen niin, ettei se erottunut? Johtuiko veden sameus ehkä siitä?

En siis ole varma, kun en ole ollut sinilevän kanssa aiemmin tekemisissä, mutta pidän mahdollisena, että pahoinvointini saattoi olla sinilevän aikaansaamaa. Toisaalta kaverini ei saanut mitään oireita, eikä minullekaan tullut esimerkiksi iho-oireita, eikä vettä ollut päätynyt suuhuni. Tapaus jäänee arvoitukseksi.