Kasveja ihailemassa Ounasjoella, Kittilä

Kasvit tai vähintään hakopuut tekevät vedenalaisesta maailmasta mielenkiintoisen osan sielunmaisemaani. Kuten en ihan erityisesti välitä yksitoikkoisesta paljakasta maan pinnallakaan, en veden allakaan jaksa katsella tasaista hiekka-, kivi- tai tomukenttää, jossa ei ole mitään mielenkiintoista. Tämä vaikuttaa paljon siihen, palaanko johonkin rantaan uudelleen vai en.

Ounasjoen vesi ei ole turkoosia, mutta se on kuitenkin mukavan kirkasta käydä ihastelemassa. Vesi on tummaa, rusehtavaa, mutta näkyvyyttä on aurinkoisella säällä muutama metri.

Lähdin tutkimaan erästä pientä saarta, joka on lähes yksinomaan hiekkaa. Saarella kasvaa heinää ja pensaita, ja veden alla kasvaa monin paikoin todella kauniita kasveja.

Tällaisten kasvien joukossa en ollut aiemmin tullut liikkuneeksi muutoin kuin kanootilla tai veneellä yli lipuen.

Saari oli niin pieni, että sen ympäri oli uinut nopeasti, vaikka liikuinkin hyvin hitaasti. Aivan rannan tuntumasta löysin parven tooodella pikkiriikkisiä kaloja – olisivatko nuoria mutuja?

Aurinkoa piisasi, siitä ei tänä kesänä ole ollut puutetta. Tummassa vedessä huojuvat kasvit näyttivät vedenalaiselta metsältä.

Ounas on aika hyvä esimerkki siitä, ettei veden tarvitse olla kristallin kirkasta ollakseen tutustumisen arvoista. Olennaisinta on, ettei se ole sameaa – sameassa vedessä ei vaikuta snorklata.

Kesän ensimmäinen hauki oli SULOINEN

Ai että, ei taida missään silmä levätä niin kuin luonnon kauneudessa. Ja kalat ne tottavie ovat kauniita, ainakin monet niistä. Tänään lounastauolla laiturin päästä jokeen pudottautuessani en ehtinyt montaakaan potkaisua tehdä, kun jo oli kesän ensimmäinen hauki nenän edessä.

Ja hän oli SÖPÖ. Niin kaunis ja sievä että!

Juuri ja juuri vaaksan mittaa suurempi kala otti aurinkoa matalassa rannassa. Hän oli todella hehkeä. Naamasta näki, että häntä hiukan kyllä jännitti. Hän oli ihan paikoillaan ja luotti siihen, etten näe häntä korsien takaa, kun hän pysyy ihan liikkumatta.

Mutta minäpä näin. Otin kuvia zuumilla enkä yrittänytkään mennä lähemmäs, yritin vain pysyä paikoillani laiskassa virrassa ilman nopeita liikkeitä, etten säikäytä häntä. Pidätin henkeäkin kun niin kovin pelkäsin että säikäytän hänet tiehensä. Ja hyvin taisin onnistuakin varomaan, siinä olimme pitkän aikaa paikoillamme ja ihmettelimme toisiamme.

En kestä mikä sydäntenmurskaaja ❤

Uuden kameran testailua Ounasjoessa

Kesä on alkanut hienona ja olen päässyt jo monta kertaa kokeilemaan kuinka uusi kamera sukelluskoteloineen toimii veden alla. Kamera on siis Canon Powershot G7 X Mark II ja kotelo nimeltään Canon WP-DC55. Olen ollut siihen hyvin tyytyväinen, kunnollista sukelluskoteloa on ihanan kätevä käyttää veden alla!

Tässä jutussa on muutamia omassa rannassa ottamiani kuvia. Joessa on hieman virtausta, joskaan ei kovin rajua tässä meidän kohdallamme. Silti on mukavaa että kotelossa ei ole ilmaa sisällä ja muutenkin että se on hyvin hallittavissa myös pinnan alla. Vaikka kotelo kelluukin irti päästettäessä, ei se toimi sentään samanlaisena ilmapussina kuin vanha Dicapac-koteloni. Ja aivan valtava plussa on, että kaikkia asetuksia sekä zoomia voi käyttää myös veden alla. Kun aurinko vaikkapa tulee esiin tai menee pilveen kesken kaiken, on asetuksia pystyttävä käyttämään.

Kuvien laatu on mielestäni suhteellisen hyvä huomioon ottaen että kyse ei ole huippukalliista kalustosta. Kamera tuntuu osaavan tarkentaa hyvin, eikä hukkakuvia tule enää otettua kuin murto-osa aiemmasta. Erityisen paljon tykkään myös siitä kuinka tällä systeemillä onnistuvat pinnan alta kohti yläpuolista maailmaa otetut kuvat sekä sellaiset kuvat, joissa ollaan vain puoliksi pinnan alla. Alla kuvat Hopialammelta ja Saivojärveltä.

Tokihan sitten jos tähän alkaisi laittamaan useampaa tonnia kiinni, olisi kuvanlaatu varmasti vielä eri. Mutta itse olen matalamman budjetin harrastajia ja tähän nykyiseen kamera+koteloyhdistelmään hyvin tyytyväinen.

Rannassamme liikkuu alati parvi mutuja, joiden kanssa kuvaamista on hauska harjoitella. Kalat pelästyvät nopeita liikkeitä, mutta kun etenee aivan hitaasti, päästävät ne hyvin lähelle ja saattavat jopa ympäröidä. Aiemmista kokemuksista oppineena tiedän että pikkukalaparvi voi olla kameralle hyvin hämmentävä kohde tarkennettavaksi ja saattaa käydä niin, että automaattitarkennus on lopulta aivan missä tahansa muualla mutta ei kaloissa. Nyt sekin ongelma tuntuu hiljalleen selättyvän.

Näillä havainnoin lähden pian todella mielelläni Hossaan jälleen valokuvaamaan. Saa nähdä tuleeko snorklausretkiä tehtyä vielä ennen sitäkin, omassa rannassa varmasti ainakin.